Chapter 27

Huhhu.
Olin viikon kirjoittamatta mitään.
Mun viime viikko vaan meni niin huonosti koko ajan.

Mulla oli koko ajan huono olo, söin tosi vähän, silti paino nousi ja laski ja kävi välillä ihan naurettavissa luvuissa (yli 40kg) ja palasi sitten takaisin päin jne...

Perjantaina oli ihan huikeen ihana ja loistava päivä, heti kun heräsin niin mulla oli hyvä olo, siis fyysisestikin.
Nousin vaa'alle, ja se näytti taas 38,3kg mistä olin enemmän kuin iloinen, koska koko viikon se oli ollut ihan naurettavissa luvuissa.
Veikkaan että se johtui maitotuotteiden/ananaksen tuomasta turvotuksesta ja hiilihydraateista.
No mut back to small size!

Mä jotenkin tiesin että tästä tulis katastrofi viikonloppu, koska oli juhannus, meidän piti perjantaina grillata ja juoda, ja sunnuntaina olis se kauan odotettu/pelätty mässäilypäivä.

No perjantaista näin lyhyesti.

Grillattiin ja juotiin, meitsi joi viinaa lantrattuna kalorittomiin kokiksiin ja energiajuomiin.
Nousi muuten hyvin päähän.
Ai mitä se tarkoittaa?

Loputonta känni-ahmimista.

Mä vaan kävelin kämppää ympäri ja tungin kaikkee mitä löysinkään sisälleni.
Herranjumala.

Mut sit iski paniikki.
Luojan kiitos musiikki oli kovalla, ja ihmiset oli kiireisiä toistensa kanssa seurustellessa, niin mä sniikisti menin vessaan ja oksensin kaiken ulos.
Mikä oli itseasiassa naurettavan vaivatonta.
Koska olin just syönyt ja juonut ihan järkyttävän määrän zero kokista, niin kaikki tuli ulos semi nopeesti.

Voi sitä keveyden tunnetta tän jälkeen.

Todisteiden putsaus, aurinkolasit päähän, ja takaisin ihmisten pariin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.

Sit mun kaveri out of nowhere pyys mua juttelee sen kaa toiseen huoneeseen.

"Voi pientä..." ja se halas mua.
"Ööö wut?"
"Käviks sä oksentamassa?"
"Öää..."
"Hei kyl sä voit kertoo mulle..."
"Kuulusko ne äänet?!"
"Eijeijei, mä vaan arvasin."

MISTÄ!?
Noh, bustasin jo itteni.
Mut annoin taas niin hienon ympäripyöreen selityksen siitä, että mun oli pakko ku maha sattus niin saatanasti tosta ahmimisesta ja turpos niin että KIPUAA.
Meni läpi, ja jatkettiin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.

Tän oksentamisen jälkeen en syönyt enää mitään.

Enkä kyllä juonutkaan mitään missä olis ollut kalorei.

Tänä viikonloppuna sain paljon paljon kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta mun koostani ja painostani.
Osa oli semmosii positiivisii "Sä oot niin pikkuinen et kyl sua jaksaa nostella!" ja ekaa kertaa mä en hävennyt mun painoani kun joku nosti mua.
Mut suurinosa oli...
Noh...
"Rupee syömään!"

Mä en osannut ottaa itteeni.
Yksi hyvä kommentti murskaa tuhat huonoa kommenttia.
Huonot kommentit on peräisin tekopyhiltä wannabe elämänpelastajilta, henkilöiltä, joiden tavat on helvetin kaukana terveellisestä ja sit valittaa mulle mun kontrollin alla olevasta epäterveellisyydestäni.
Niinku ne jotain siitä tietäiskään.

Mä en siis jaksa kirjoittaa kaikkia tilanteita ja kommentteja mitä tuli, koska olin tosiaan perjantai aamusta lähtien ihmisten seurassa ja seuraavan kerran yksin vasta sunnuntai aamupäivällä.
Siinä ehti tapahtua paljon.

Mut se merkittävin tapahtuma tuli lauantai illalla.

Olin keittiössä kaverin kanssa ja out of nowhere se otti puheeksi mun painoni ja syömiseni, niinku olis odottanut että se tulis jotenkin puheeksi, mut ei se ollut tullut, koska välttelen puheenaihetta.

"Sul oli ennen niin paljon parempi kroppa, ennen sulla oli PERSE!"

Kiitos.
Kiitos tästä huomautuksesta.

Se haukkus mun kroppani tyylillä maasta taivaisiin, hoki sitä kuinka vääristynyt mun mieli on jnejne.
Mä en osannut ottaa itteeni.
En vieläkään.
Joten pysyin rauhallisena, ja keskustelin järkevästi.

Sit mun kaks muuta kaveria, ne kaksi jotka on pysynyt mun tukenani tuli myös huoneeseen.

Ja siitä lähti erittäin pitkä keskustelu, kun nää kaikki kolme vakavina selitti kuinka huolissaan ne on ja pelkää et mä kuolen jnejne.
Mä pysyin vaan rauhallisena ja koitin selittää niille et miks mä teen tätä ja et tää on täysin lapasessa ja mulla on se päätavoite jonka jälkeen lopetan jnejnejne.

"Jollet sä ala syömään ittes takia niin syö edes meidän takia... Sä satutat meitä muita tolla sun syömättömyydelläs... Se oikeesti sattuu muhun ihan vitusti henkisesti kun mä katon vaan vierestä..."

Sit mun kaverit alko itkemään, ja se ainoa jätkä siitä porukasta sanoi monta kertaa et sitä oikeesti itkettää tää mun tilanne.

Siispä haukkumista, huutoa, itkua, anelua, kaikkea löytyi.

Ja meikä pysyi rauhallisena.
Ja jotenkin sain tän tilanteen käännettyä niin, että mä oon oikeessa.
Ja meno jatkui niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.

Nyt mä en voi vaan kertoa enää kenellekään näistä asioista.
Mulla ei oo kirjaimellisesti ketään jäljellä.
Nyt mun pitää kaikille valehdella mun syömiset, painot, tavoitteet ja ajattelumaailma.
Paitsi mun blogille.

Sunnuntai koitti.
En ollut pitkään aikaan _odottanut_ mässäilypäivää vaikka koitin niin muille uskotellakin, aattelin, että semmonen innostus jotain karkkia ja muuta paskaa kohtaan sais ne uskomaan, että oon normaali.
Ehkä koitin itellenikin uskotella.
Vaik tosissaan halusin sen vaan pois alta että voin jatkaa normaalielämääni.

Lähdin heti aamusta kaverin luota karkkikauppaan ostamaan irtokarkkeja.
Akward, olin yksin koko kaupassa henkilökuntaa lukuunottamatta.

Lappasin vähän kaikkea karkkia kun ei tosiaan tehnyt mieli mitään tiettyä.
Ja sit lappasin pähkinöitä pienen satsin.
Jeij.

Kun tulin kassalle, niin se myyjä lappas ison pussin popcornei mulle.
"Syöks sä näitä?"
"Öö aajoo"
"Sä saat nää kaupanpäälle."

Mulle tuli just semmonen olo et olisin ollut joku afrikan nälkiintyvä lapsi ja se oli nyt sit pyhimys kun antoi mulle niitä popparei.
Emmä tiiä.
Siin oli semmonen äänensävy...

Nojoo, sit menin kauppaan, ja mietin pääni puhki mitä nyt sit söis semmosta, mitä en normaalisti sais syödä.

Ostin semmosen tonnikalapasta-aterian, joka siis suurinpiirtein pelkkää majoneesia ja lämminsavulohi leivän.

Voi kuinka mä olisinkaan halunnut himoita näitä.

Pääsin kotiin, niin ikäänkuin vastoin tahtoani rupesin näitä syömään.
Siis en edes nauttinut siitä, joten mä vaan hotkisin KAIKEN kerralla et se olis vaan pois päiväjärjestyksestä.
Hyvä kun edes pureskelin.

Karkkeja syödessäni mietin vaan sitä, et miten kukaan pystyy syömään näitä.
Yks karkki voi olla jopa 80kcal, sen syömiseen menee 10sekunttia, ja siitä ei oo kropalle muuta ku haittaa, ja sen jälkeen tulee se kipu vatsassa ja oksettava olo.
Siis...
Miksi?
Hedelmäkarkit voi korvata tuoreella hedelmällä, maistuu paremmalle, siitä on kropalle hyötyä, vähemmän kaloreita, ei tule kipuja eikä huonoa oloa vaan energinen ja raikas olo jnejne.

Hotkin nää kaikki paskat alle puolessa tunnissa, ja sit melkeenpä automaattisesti menin vessaan oksentamaan kaiken ulos.
Karkkien saaminen pois mahasta oli huomattavasti vaikeampaa.
Mut paljon kuumaa vettä uudestaan ja uudestaan, ja aika pian olin saanut taas mahan niin tyhjäksi, ettei tullut ku sappinesteitä ulos enää.
Ja taas oli kevyt olo, ja pääsin välttymään siltä turpoamiselta ja suurimmalta kivulta jne.

Jätin mun pähkinät syömättä, ja söin ne vasta tän oksentelun jälkeen.
Koska niistä on kropalle hyötyä.

Ja kun niitä maustamattomia pähkinöitäni siinä söin, niin sain vihdoin ja viimein taas nautintoa siitä syömisestä edes jollain tasolla.

Tarinan opetus: jos pidän mässäilypäiviä, niin syön niitä ruokia (hedelmiä, pähkinöitä yms) mitä mun _oikeesti_ tekee mieli, enkä niitä mitä mun _pitäis_ tehdä mieli.

Voisin ens kerralla kun on mässäilypäivä käydä "Punnitse ja säästä" liikkeessä, joka on niinku tämmönen terveellinen vaihtoehto irtokarkkikaupalle.
Siellä karkkien sijaan pähkinöitä/siemeniä/kuivattuja hedelmiä.
Namnam!
Tää kuulostaakin jo herkuttelulta eikä rangaistukselta!

Mun painoni tällä hetkellä on 37,7kg.

Enää 0,7kg että mun on aika tehdä se päätös haluanko jatkaa laihdutusta, vai lopetanko tähän ennen ku tapan itteni tällä.
Mut mä en haluu alkaa syömään.
Mä en vaan halua.
Mä en tunne nälkää, tai sit se ei oo enää vaan negatiivinen tunne mulle niin en halua siitä eroonkaan, mä olen niin kevyt ilman ruokaa, enkä mä osaa muuta elämää ku laihduttamista.
Perjaatteessa mun tekis mieli lihottaa 10kg takas vaan sen takia että voisin taas laihduttaa sen pois.
Mä nautin tästä.
Mä en halua lopettaa.

Mä en enää edes tee tätä sen unelmakropan takia näin niinku periaatteessa.
Täst on tullut mulle peliä, jokainen kilo on ns. yks levelli ylöspäin.
Levellei näyttää olevan loputtomasti.
Kuinka korkeelle haluun päästä, se on mun omasta rohkeudestani kiinni.
Kuinka kauan mä uskallan jatkaa tätä?
Jos jään jumittaa jollekin levellille, niinku tohon 37kg, niin mul tulee vaan fiilis et "Mä pystyn parempaan, mä voin olla parempi, tää ei oo tarpeeks..." niinku nyt joka kilon kohdalla.

Ja tää on jo mun elämäntyyli.
En pysty kuvittelee elämää ilman että laihdutan.
Mä en vaan osaa.
Mä en pysty.

Noh, saapi nähdä.
Onhan tässä vielä hetki aikaa ennen ku toi tasan 37kg pamahtaa vaa'an näyttöön.