Chapter 15

Liian paljon tapahtui viikonlopun aikana.
En edes varmaan pysy perässä.

Perjantai.

Nukuin taas tosi huonosti, alle neljä tuntia ja sekin pätkissä...
Heräsin viideltä aamulla.
Söin wokkivihanneksia aamupalaksi 100kcal edestä.

Päivällä söin pari purkkii tonnikalaa vedessä (300kcal).

Mun oli tarkotus jotenkin tankata kunnolla, koska tiesin että on bileviikonloppu tulossa.
Pyysinkin mun kaveria tuomaan mulle omenan.

Mun kaks muuta kaveria tuli nopeesti morottaa mua.

"Me tuotiin sulle keksejä!"

Mä vaan hymyilin sillees vinosti.

"Mut sä et vissiin suostu syömään niitä...?"
"Öääh nooo... En."

Mä meen aina lukkoon näissä.
Mun pitää opetella valehtelee paremmin.

Sitku ne lähti, nälkä alkoi tökkimään.
Saatana kun puuro oli loppu.

Tekstasin kaverille koko ajan et tulis nopeesti et saisin mun omenan.

Mun oli tarkotus alkaa laittaa itteeni baarikuntoon, mut en pystynyt kävelee edes parvekkeelle kun niin heikko olo...
Sillä vaan kesti ja kesti...

Sit kävelin keittiöön.

EI JUMA VITUN LAUTA ne jätti sen avonaisen keksipaketin mun pöydälle.
Menin ihan järkyttävään paniikkiin, mietin salamannopeasti kaikki mahdolliset mahtavat ideat millä voisin nyt välttyä syömästä noita.
ÄÄÄ KIIRE KIIRE MITÄ TEEN MITÄ TEEN !
"Murskaa ne kaikki ja laita muruset roskiin niin et voi noukkia niitä sieltä."

Tää olis kannattanut tehdä.

Mut sit taas, olin tosi heikos kunnos, tarvitsin nopeita hiilihydraatteja että saan itteni kerättyy nyt heti.

"Kyl sä pystyt ottaa vaan yhen keksin ja jätät loput sun kaverilles."

A-a-aa-aa.

Jotenkin kuvittelin, että olisin saanut jotain suurta euforiaa ku syön tämmösii herkkui pitkästä aikaa.
Mut ei.
Meinasin jo kirjoittaa, että se keksi ei maistunut niin hyvälle ku olin odottanut, mut todellisuudessa se ei vaan tuntunut niin hyvälle ku olin odottanut.
Täsä kohtaa olin siis jo ottanut sen asenteen et for the very first time, mä tarvitsin tätä keksiä tähän mun elämiseen, joten ei oo repsahdus sinänsä.

Mut silti se ei tuntunut erikoiselta.
Eikä vieläkään tullut makeanhimoa näin jälkeenpäin takaisin.

Mut mitä mä silti tein?
Otin toisen keksin.
Kolmannen.

Ja kappas keppana, söin koko paketin, eli yhteensä kuusi keksiä.
Yhdessä keksissä 115kcal.

Think about that.

Sit kaveri tuli, ja söin vielä omenan.
Söin toisen.
Söinpä vielä banaaninkin.

Mun aineenvaihdunta on onneksi ollut tässä nyt _erittäin_ vilkas kiitos mun vesi-kahvi-kuurini.

Sit lähdettiin liikenteeseen, viimeisen ateriani (aka. hedelmä) söin siinä perjantaina viideltä päivällä.

Oltiin likkojen kanssa siinä kaverilla, ja yhtäkkii keskustelu kääntyi tisseihin.
Mun kaveri on vähän lihonnut, niin tissit näyttää ku olis silikoonit.
Mun toinen kaveri on semmonen perus normaalipainoinen, niin silläkin ihan kivat tissit.
Minä taas...
Noh.
Ennen ku rupesin laihduttaa, niin mun tissit oli semmoset B tai C kupin rinnat, jotka näytti jopa ilman rintsikoita siltä että tosiaan olis silikonit.
Nyt niistä jäljellä enää jotkut A-kupin tyhjentyneet ketunnokat.
Mun kaverin kommentti:

"Oikeesti ton tissit oli ennen ihan jäätävät! Siis ne tursus aina kaikista rintsikoista siis oumaigoosh muija!"

Yritin siinä selitellä itelleni et aina mä voin hankkia silikoonit, mut rasvaimua ei voi tehdä koko kroppaan.

Sit lähdettiin baariin.

Olin nyt siis pitkästä aikaa kavereiden kanssa viihteellä, olin odottanut tätä.
Luulis että mun ajatukset olis olleet siellä, mut ne oli edelleen laihduttamisessa jne.
Siistii.

Nojoo, baarissa sentään oli kiva kun huomas saavansa huomattavasti enemmän huomiota miehiltä ku ennen.

Mulla oli oikeesti tosi kiva ilta, sit mentiin jatkoille, ja siellä mulla oli tosi kivaa.
Jatkot "vähän" venys, ja kohta siinä oltiinkin jo lauantai päivän puolella.

Enimmäkseen siellä oli jotain tuntemattomia ihmisiä, ja muutamia tuttuja.
Sit siellä olohuoneessa kesken jonkun keskustelun (siis sovitaan että puhuttiin vaikka säästä) niin yks random jätkä jonka näin sillon vasta ekaa kertaa toteaa kovaan ääneen kaikkien kuullen "Vittu sul on muuten pienet tissit!"

Kaikki oli hetken hiljaa.

"Heh, jooh, tää on tää mun ja kaverin juttu et sil on tissit ja mä oon laiha."
"Ei mut vittu oikeesti, vittu sul on pienet tissit!"

OKAY I GOT IT MUL ON PIENET TISSIT KYSYIKÖ KUKAAN SULTA MUN TISSEISTÄ VOI HERRANVITUNJUMALA KERÄÄ ITTES!!!!

Seuraava kommentti tuli, kun oltiin katolla ottamassa aurinkoa.
Me muidut siinä maattiin jätkien kanssa, ja ku muutkin muijat nosti paitansa ylös että maha saisi rusketusta, niin uskaltauduin mäkin mennä tekee niin.

Paha virhe.

"Vittu sä muuten oot laiha..!"

Ei.
Ei tullut semmosella positiivisella kehu-säväyksellä.
Ei tosiaan.

Käytän vieläkin aina löysiä toppeja/paitoja ettei mun mahani kamalat muodot tule esille.
Joten nyt jätkät näki ensi kertaa pitkään aikaan mun mahani.
Kiusallinen hiljaisuus.

Käytiin kaupassa siinä lauantai päivällä, en ollut tosiaan syönyt mitään perjantai iltapäivän jälkeen, eikä ollut aikomustakaan.
Kaikki muut osti jotain mehuja, suklaapatukoita, alkoholii yms mitä nyt ikinä "normaalit ihmiset" ostaakaan.

Mä ostin light colan ja no-calories batteryn.
Kummassakaan ei siis kaloreita.

Sit se yks jäbä heitti mulle siinä, taas kerran tietenkin, kaikkien edessä: "Sokerit syödään sokereina ja rasvat rasvoina."

Kaikki tuijottaa mua kiusaantuneina.

Mä heitin "Chemicals over calories."
Pieni naurahdus ja nopea puheenaiheenvaihdos.

Olin tosiaan herännyt perjantai aamulla viideltä, ollut bailaamassa ja valvonut koko tän ajan siellä kaverilla ihmisjoukon keskellä, ilman yhtäkään kaloria.
Voitte uskoa että olin siinä lauantai illalla jo aika kuollut.

Mut menin tietenkin painostuksen alla lupaamaan, että lähdetään vielä nyt lauantainakin bilettää.
Kaikki muut oli ehtinyt aina nukahtaa jossain välissä, vähän niinko vahtivuoroja kullakin.
Mut mä en.

Mä taistelin jatkuvasti sen kanssa, etten nukahda pystyyn, ja että taju pysyy.
Argh, miks mä olinkaan tehnyt aineenvaihdunnastani niin nopean, koska olin ihan täysin kuihtunut, en ollut ottanut mun vitamiineja kiireissäni jne...

Joutusin lainaamaan kaverilta vaatteita, ja koska se on _hiukan_ eri kokoinen ku minä, niin meijän oli pakko tehdä semmonen viritelmä yhteen mustaan toppiin, ja vyötärön ympärille vyö kiinni.

Tää olis varmaan viimeinen mitä mä tekisin.

Mut mä koitin epätoivoisesti vetää sitä toppia löysemmäks sen vyön päälle, ettei ne mun kylkiluut törröttelis sieltä niin paljon.
Koitin jättää sitä löysäksi niin paljon ku ikinä voikaan jättää ilman että se putoaa ettei mun vyötärön ympärysmitta korostuis liikaa.

Kyllä.
Mähän teen tässä töitä koko ajan että pääsisin näitä esittelee (paitsi kylkiluita köh) mut silti haluan peitellä niitä.
Tää mun laihtuminen nyt ollut aika semmonen arka paikka vähän kaikille, ja kyl mä sen huomaan että ihmiset säälii mua ja kohtelee mua ehkä hiukan varovaisemmin.
En osaa selittää.
Mut se on ärsyttävää.

Emmä halua olla se "surullinen, huono itsetunto anorektikko".
Mä haluun olla se UUU LOOK AT THAT GIRL-muija.

No kuitenkin.
Takaisin tähän mun asukokonaisuuteen, johon sit myös kuului mustat kuviollitset sukkahousut.

NIIN.
Mä tosiaan käyttänyt vaan semmosii aika löysäks menneit pillifarkkui ja sit heitän sukkahousut, jotka kaikessa kirjaimellisuudessaan näyttää meitsin jalkojen todellisen koon.

Verrattuna siis mun normaali asukokonaisuuteen niin kyllä, tämä kokonaisuus korosti mun laihuutta huomattavasti enemmän...

Olin onneni kukkuloilla ku sain jätkiltä kehuja kun ne tuli.
Mut samaan aikaan, olin edelleen ihan super hyper väsynyt, olin puhelimen välityksellä joutunut riitelee ja säätää ihan helvetisti niin mieliala aika matalalla, olin saanut jo aiemmin samalla reissulla negatiivisia kommentteja liittyen tähän mun laihuuteen, olin ollut yli 30 tuntia nollakaloreilla (ei siis edes juomia missä olis ollut kaloreita niinku mehu), en ollut kahteen päivään vetänyt mun päivittäisiä ravintolisiä jotka pitää mut kasassa, olin meikannut ihan pisin vittua koska kädet tärisi niin paljon joten turhautumislevelli oli sitä luokkaa että ei ollut mitään järkeä, joten tässä meillä oli kaikki katastrofin ainekset.

Kuivumisen takia mun äänikin oli melkeen lähtenyt.
Mä oon normaalisti se porukan puheliain persoona.
Nyt mun piti käyttää kaikki mun keskittyminen siihen et mä vaan istun siinä pöydän ääressä, koitan pitää itteni pystyssä, ja silmät auki.
Kaikki muut semi skarppina.

Ja se sama ilmapiiri laskeutui...
Se sama, joka laskeutuu joka kerta kun joku urpo menee vahingossa kommentoimaan mulle jotain, mikä liittyy mun painooni...
Se kiusallinen, säälivä, "kattokaa nyt sitä raukkaa..." ilmapiiri.

Mä meinasin jo romahtaa tässä kohtaa.
Mut nyt sen lisäksi et koitin keskittyy siihen että saan pidettyy itteni tajuissani, jouduin keskittyy siihen etten kaikkien näiden tekijöiden summana rupee itkemään.

Sit se jäbä sanoi sen ääneen.

"Hei.. Mä en tiiä onks jo tosi moni sanonut tätä sulle mut... Ala saatana syömään!"

Kaikki hiljeni.
Keittiössä oli joku lähemmäs kymmenen ihmistä, mä oon siinä ihan riutuneena, ja kukaan ei osaa sanoa mitään.

Mä en vaan pysty.

"Niih..."

Mun silmät jo vetistyi ja tuijotin vaan seinää.
Älä itke älä itke yks kaks kol yks kaks kol yks kaks kol...

Toivoin että joku olis avannut suunsa ja vaihtanut puheenaihetta.
Mut ei.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen yks jäbä avas suunsa.
"Ei se oo niin yksinkertaista, etkä sä voi muutenkaan heittää tollees jnejnejne syöminen on henkilökohtainen asia eikä toisen syömisii saa arvostella jnejnejne..."

Toi kaikki kuulus vaan mössönä mun päässä.
Mä vaan tuijotin sitä samaa yhtä pistettä siinä valkoisessa seinässä, nielen mun kyyneleitä, ja mietin yks kaks kol yks kaks kol.........

Mä en koskaan ikinä milloinkaan näytä, jos joku pääsee mun ihon alle tommosis asioissa.
Mulla on ollut valmiina monia eri vastausvaihtoehtoja joilla tommoset suorat kommentit voidaan kiertää.

Nyt sitten kaikkien näiden juttujen jälkeen, niin mun vastaus on turhautunut, omalla tavallaan vihantäytteinen "Niih...".
Ja itkun pidättely.

Eka kerta ku kukaan siitä porukasta edes näkee, että meitsi olis murtumispisteessä.
Ja tietenkin, tietenkin juuri tämän asian kanssa.
Voi helvetti.

Tän jälkeen sit kaikki oli entistä varovaisempia.
Oikeastaan kukaan ei uskaltanut sanoa mulle kauheesti mitään.
Olin kyl silminnähden ihan paskana, entistä enemmän paskana siis, mikä meinaa et olin kyl tosi tosi paskana.

En todellakaan voinut lähteä baariin, koska jouduin edelleen nielemään itkua.

Miljoonaa eri asiaa pyöri mun mielessäni.

Olihan mun kaverikin tästä ihan järkyttynyt, koska mun ulkonäköö oli koko tän viikonlopun ajan kommentoitu negatiivisesti, ja nimenomaan puol tutut tai tuntemattomat jäbät.
Ei muita muijia oo IKINÄ arvosteltu tämmösis tilanteis.

Mut joo, toi laihdutus juttu nyt on mulle ERITTÄIN arka ja henkilökohtainen paikka, joten tää osus ja uppos ja syvälle.

Äh, ette te voi ymmärtää ku ette tiedä tätä koko konseptii.
Mut anyways.

Pari muutakin jäi sinne kaverille chillaa ku muut lähti baariin.

Lauantai yö, edelleen nollakaloreilla.

Tän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavan arvoista ennen sitä, ku lähin himaan...

KAHDEKSALTA AAMULLA SUNNUNTAINA !

Eli tänään.

Samoilla silmillä siis vetänyt sieltä perjantai aamu viidestä saakka, yhteensä kolme päivää valvonut, ja kaks päivää syömättä.

Pääsin kotiin, kuulokkeet päällä, ja sit alkoi soimaan Birdy - Skinny love

Tuijotin itteeni tosta mun kokovartalopeilistä, ku toi biisi soi.
Mä oon ennen kuullut tän rakkauslauluna, nyt se kuvas mun anoreksiaa.

Tuijotin itteeni peilistä, olin niin kauhee ihmisraunio ettei siinä ollut järkeä.
Mustat silmänaluset, mustat pillifarkut korostamassa jalkojen laihuutta ja kaverin M-kokoinen paita suorastaan roikkuu mun päälläni.

Ahdisti niin monella tasolla ettei siinä ollut järkeä.
Tanssin tän biisin tahtiin yhä uudestaan ja uudestaan.
Sain sillä täydellisesti purettua mun tunteet liikkeiksi, ahdistus helpottaa, ja joka kerta kun näkö lähti tai muuten vintti pimeni hetkeksi, pieni levähdystauko ja jatkuu taas.

Tätä samaa biisii uudestaan ja uudestaan.

Otin nää mun vaatteet pois ja tuijotin itteeni peilistä.

Kuivunut, luut törröttää, niin surullisen ihmisraunion näköinen kokonaisuus ettei siinä ollut järkeä.
Ja siinä kohtaa, mä murruin.

Mä vaan itkin, huusin ja itkin.
Ja toi biisi soi loputtomalla Repeat toiminnolla taustalla.

Kuus tuntia.
Kuus tuntia mä vaan kuuntelin tota biisiä, annoin mun tunteiden tulla ulos tanssin muodossa (joka muistutti baletin ja nykytanssin sekoitusta...), ja välillä itkin taas hysteerisesti ja tuijotin itteeni peilistä.
Mut mitä enemmän mä tuijotin itteeni peilistä, sitä enemmän mä itkin.

Nukahdin vasta joskus sunnuntai iltapäivällä tunniksi.
Oli kyl himmeet olot voin kertoa.

Söin wokkivihanneksia.
Raiskannut tota biisii ja tanssinut jokaisen sekunnin jonka mun jalat kantaa.
Mut tunteet ei kato sun fyysistä voimaa.
Se henkinen paska mikä pitää saada ulos ajaa kehon äärimmilleen.

Oho, kohta ollaankin jo maanantain puolella...!

Mulla olis ollut niin paljon enemmän/yksityiskohtaisempaa kirjoitettavaa tästä mun ahdistus-paniikki-itsensävihaamis-kohtauksesta, mut ehkä tässä hetkeksi tarpeeksi.

Chapter 14

Mä olen niin ahdistunut tällä hetkellä.

Eilinen oli jännä päivä.
Mä nukuin tyyliin koko ajan.
Emmä vaan pysynyt hereillä.
Sillon ku en nukkunut, makasin parvekkeella ottamassa aurinkoa ja melkein nukuin sielläkin.
Mun rinnassa oli koko ajan se ihme puutunut, puristava, ihan ku kananlihalla koko rintakehä.
En tiiä vieläkään mistä se johtuu.
En ehkä haluukaan tietää.

Kahvia meni yhteensä varmaan kahdeksan kuppia.
Mun on vaan pakko saada mun aineenvaihdunta nopeemmaks.
En kestä sitä jos mun sisällä on jotain.
Mut en ala oksentaa.
Koska kaikki mitä mä syön, on semmosii juttui mitä mun on _pakko_ syödä.
Samaan aikaan mä pelkään ihan vitusti olla syömättä, ja sitä mitä tulee jollei syö.
Mut samaan aikaan mä vihaan sitä mitä syömisestä tulee.
Lihoamista.

Oon saanut tällä kahvikuurillani nesteitä pois aika hyvin, mikä oli tavoitekin tälle päivälle.
Tänään pitäis lähteä viihteelle, näin painajaista et sain baarissa sydänkohtauksen.
Mut mun pitää taas kerätä itteni, mulla ei oo mitään syytä pelkoon.
Mä oon ollut neljäkin päivää syömättä monta kertaa ja silti selvinnyt elossa.
Emmä oo nykyään kokonaista päivää täysin syömättä.
Ei mulla oo mitään hätää.
Ihme skitsoiluu vaan.

Katoin tänään sen vitun Thinspiration leffan, josta niin moni puhuu.
Mä oon pelännyt sen kattomista, enkä tiiä miks katoin sen nyt.
Ehkä mielenkiinnosta.
Okei myönnän, mä katoin sen siinä toivossa et saisin lisää motivaatiota.
Mut emmä oikeen tiiä mitä tunteita se herätti.

Mä en koskaan itke leffan takia.
Nyt mä sain leffan lopussa pidättää koko ajan itkua.
Ja ehkä tulikin paniikinomasii kyyneleitä.
Koska se oli liian tuttua.

Tästä laihdutuksesta on tullut mun elämäntyyli.
Harrastus.
Työ.
Ystävä.
Kaikkee noista.
Ilman tätä mulla ei oo mitään.

Ku se leffa loppus, niin mä katoin itteeni peilistä.
Vittu mä näytin ihmisrauniolta.
Mä vaan tuijotin mun solisluita.
Mun olkapäistä näyttää et koht tulee luut läpi.
Mun selkäranka törröttää vaik seisoisin suorassa.
Mun kylkiluut on edelleen rumana tossa esillä.
Mun kasvot on kaventunut siitä mitä ne joskus oli tosi paljon.
Mä oon 13kg laihempi ku mitä joskus olin.
13kg näin pienestä kropasta on paljon, kyl mä nyt vittu sen tajuan.
Ekaa kertaa kunnolla mä katoin itteeni peilistä ja totesin, että mä näytän alipainoiselta.

Paniikki.
Ahdistus.

Mä menin äkkii tupakalle ja mun kädet vaan tärisi.
Mun päässä meni kakskytviismiljoonaa eri asiaa.

Ekaa kertaa mul iski päähän ajatus et "Mä haluun lopettaa tän, mä haluun parantua."

Samaan aikaan kuitenkin kymmenen muuta ajatusta huutaa "Haluuks sä olla läski taas? Sä oot päässyt näin pitkälle vitun kauheella työllä ja nyt aiot heittää sen kaiken pois yhen vitun leffan takia?"

Tulin tupakalta takas sisälle ja katoin itteeni peilistä.
Mä olin läski taas.
Mun jalat leviää sohvalle leveiksi läskikasoiksi ku istun.
Mun mahassa on varsinkin kyljissä vielä kerros rasvaa.
Mun kädet on melkeen samankokoiset ollut koko ajan.
"Liian nopea laihtuminen voi aiheuttaa allien jäämisen."

Eli ne pitää treenata pois.

Sit kaikki ajatukset räjähti mun päässä.

"Et sä tähän oo kuolemas voi herranjumala, sä et todellakaan ole niinku ne (anorektikot). Kato nyt ittees, näytätkö sä muka anorektikolta kaikkien noiden sun läskies kanssa? Näyttääks sun läskit jalkas siltä että täs olis joku ongelma? Voit olla vaikka kolme viikkoa syömättä ja sul kyl riittää tota rasvavarastoo mitä kuluttaa. Siin leffaski se muija _alotti_ 200kcal päivässä ja sä vetelet edelleen aamupalaksikin jo melkeen 150kcal. Sä et oo päivääkään syömättä, etkä oksenna kaikkea syömääs. Kukaan ei edes sano että sä näytät anorektikolta. Kerää ittes."

Se oli luultavasti vaan sen leffan aiheuttama paniikki.
Se rytmihäiriö vaan pelästytti mut niin pahasti et sen takia tässä nyt oon skitsoillut niin paljon.
Tää maailma on täynnä hardcore anorektikkoja ja hyvin nekin on hengis pysynyt.
Ei mun oo tarkotus ruveta samanlaiseksi luurangoksi.
Mä vaan haluan täydellisen kropan.
Mä tunnen paljon muijii jotka on laihempia ku minä.
Mä haluan olla laihin.
Mut musta ei tuu laihinta jos mä syön.

Muutkin on selvinnyt, miksen mä selviäis?
Ah, idiootti.

Mut tää ahdistus.
Tää on hirveetä.
Mä olin jo tosi lähellä etten juossut keittiöön hakemaan veistä ja viiltelee taas.
Ei.
Mä en saa sortuu siihen.
Se on niinku huumetta.
Se on liian helppoo.
Tiesiks te, et viiltely vapauttaa mielihyvähormoneja?
Sen takii se on niin SAATANAN KOUKUTTAVAA!!

Mut se on noloa.
Siit jää jälkiä.
Mä haluun kauniin kropan, ne jäljet ei oo kauniita.
Miksei voi viillellä ilman et siitä jää jälkiä..?!

Mä oon joutunut käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa et oon saanut mun vanhoja arpia edes vähän peitettyä.
Mä oon joutunut käyttää liian monta kesää pitkii farkkuja koko ajan koska mun jalat näyttää niin järkyttävälle.
Oliskin vaan pienii söpöjä viiltoja, mut mä olen leikannut paloja mun jaloista.
Se alkaa pikku viilloilla, mut kaikkeen tottuu, sit pitää mennä koko ajan pidemmälle.

Sillon ku alotin niin viilsin käteen.
Huomasin kuinka vaikeeta niitä on peittää, joten rupesin viiltelee jalkaani.
Se oli helppo peittää.
Paitsi kesällä.

Keksin viillellä tohon lantion kohtaan.
Siihen minkä alushousut peittää.
Mut huomasin, ettei sekään ollut silti tarpeeks piilossa oleva paikka.
On muuten vähän vitun kiusallista ruveta selittelee jollekin jätkälle seksin jälkeen et mitä vittua.

ON MUUTEN TOSI KIVA YLEENSÄKÄÄN SELITELLÄ NOITA.

Mut se on niin helppoa.
Kerran viiltää niin semmonen hyvänolon vapauttava tunne vaan virtaa läpi kehon, ja jokanen pienikin ahdistuksen palanen, pahat ajatukset, ja KAIKKI katoaa.
Emmä edes sillon oo tässä maailmassa.

Jälkikirvely ei oo kivaa.
Mut arvatkaa millä sen saa pois?

Viiltämällä uudestaan.

Mä oon ollut nyt liian kauan ilman.
Mä olen vaan pari kertaa repsahtanut, mä en voi aloittaa taas.
Melkeen itken täällä ku mietin, kuinka naurettavan hyvälle se tuntui ku yritin itsemurhaa ja suorastaan puukotin koko käteni.
Se on huumetta.
Pahempaa.
Se on niin helppoa.
Mut siitä jää todisteita.

Mä näytän vittu angstiselta 14-vuotiaalta huomiohuora teiniltä näitten kanssa.
Mä oon käyttänyt voiteita, käynyt solariumissa, kuorinut ihoa, siis kaikki nää vuodet mä oon vaan halunnut noista eroon.

Mut ne on liian paksuja jälkiä.
Joten oon päättänyt et jossain vaiheessa meen kysymään tatuoijalta voiko tohon päälle laittaa tatskaa.

AAAH!
Haluun tän olon pois!

Mä haluun olla kaunis!
Mä en voi tehdä noita enää lisää!
MÄ OON OLLUT LIIAN KAUAN ILMAN VIILTELYÄ MÄ EN VOI ENÄÄ SORTUA!

Jos mä sorrun niin kohta mun kroppa taas näyttää silputulta.
Kesä on tulossa.
Meinasiks mä taas viettää yhden kesän verhoutuneena?
Mulla on kohta mun unelmakroppa enkä voi näyttää sitä koska en osaa handlaa negatiivisii tunteita.
Sitäkö mä haluan?

Mun ei tee mieli syödä.
Mä en haluis syödä ollenkaan.
Tää ahdistus pahentaa sen ääripäähänsä.
Mut mä saan tästä laihduttamisesta jotain sairasta samanlaista mielihyvää ku viiltelystä.

"Vaikka sä oletkin nyt lopettanut viiltelyn, niin sulla selvästi on alitajuista itsetuhoisuutta."

Psykologini sanat mulle.
Ehkä toi on totta.
Mut mä en tee tätä tuhotakseni itteeni, mä teen tän saavuttaakseni mun unelman siitä täydellisestä kropasta mitä mulla ei oo ikinä ollut.

Mä en voi kuluttaa mun nuoruutta siihen, että näytän valaalle enkä sen takia elä elämääni täysillä.
Mä voin elää semmosta elämää minkä mä haluan vasta sitten kun mä olen tarpeeksi laiha.

Se kun mä hakkaan itteeni, ei se tunnu samalle, mut se on ensiapua.
Ihan ku antais pirinarkkarille buranaa.
Mut parempi se buranakin ku ei mitään.

Mä oon niin inhottava.
Miten kaikki nää vuosien varrella olleet jätkät on voinut panna mua?
Ehkä sen takia mä olenkin kaikille vaan pano.
Jos mä olisin laiha ja kaunis, niin ne haluais jotain enemmän mun kanssani.
Mut ne vaan panee mua ja jättää asian siihen.
Mä olen aina vaan hätäapu.
Paremman puutteessa.

Mut musta tulee parempi.
Musta tulee se paras, paras mitä ne saatanan idiootit olis koskaan voinut saadakaan.
Parempi ku mitä ne voi koskaan saada.
Ne tulee viel näkemään mut laihempana ku olin sillon, ne muistelee sitä miten ne joutus panemaan sellasta valasta ja nyt siitä on tullut kaunis merihevonen.
Ja ne viskas sen menemään.
Ne kattoo omia muijiaan, jotka on pikkuvalaita.
Sit ne katuu koko loppuelämänsä sitä, et ne heitti piilossa olleen merihevosen menemään.
Idiootit.

Mun täytyy vaan ensin päästä merihevoseksi.
Jos mä sain parissa kuukaudessa 10kg pois, niin saan mä loputkin nopeesti.
Vittuun joku 40kg.
Lopullinen tavoite 38kg.
40kg olkoon välitavoite näin ensin.

Jokainen joka joskus vinkannut mulle painon pudottamista tulee katuu sitä niin paljon.
Jokainen joka luuli etten mä pystyis tähän tulee hämmästyy.
Jokainen vitun wannabe pro ana kaveri joka mulla on ollut tulee kattoo mun kroppaa kateellisena.

Kyllä.
Mulla on ollut sellainenkin kaveri.

Me ei olla enää väleissä, mut sain kuulla kyllä että se oli kattonut mun kuvia ja todennut et oon laihtunut ihan vitusti.
Sitä mielihyvän tunnetta.

Mä oon päässyt jo niin pitkälle, etten koskaan edes itekään uskonut että pääsisin näin pitkälle.
Ja mulla ei oo aikomustakaan lopettaa tätä pitkään aikaan.

Mä en näytä anorektikolta.
Mä en näytä edes alipainoiselta.
Kukaan ei edes huomais mitään jollei tietäis mun laihduttavan.

Ihmiset jotka nähnyt mut tässä lähiaikoina ekoja kertoja on sanonut "Sulla on niin siro kroppa." "Heh joo, Im working on it." "Ei sun enää tosta tarvii enempää laihtuu, se on nyt täydellinen."

HAISTAKAA VITTU !!!!

Se on ihan vitun sama olenko mä ollut kymmenen kiloo läskimpi vai laihempi niin aina kaikki sanoo et SE ON TÄYDELLINEN JUST TOLLASENA.

BULLSHIT !

Miks vittu sitä pitää hokee koko ajan!?
Miksei kukaan voi sanoa "Kyl tost pari kiloo voi ottaa viel pois."

Kaikki jotka hokee tällä hetkellä et "Sä oot liian laiha toi on rumaa." on vaan katkeria paskiaisia jotka yrittää saada mut lihoomaan koska niillä itellään ei riitä itsekontrolli laihtumiseen!

Well guess what?
Haters gonna hate ja minähän näytän miten kontrollista pidetään kiinni.
Idiootit.

Ei se oo mun vika jos ne läskit ei voi pitää kontrolliaan, mut katokku luulevat että ne saa mut murrettua.

Mä en murru.
Mä vaikka eritäydyn kaikista ihmisistä niin kauaks aikaa että mä oon täydellinen.
Sitten mä tulen takas esille, ja sit onki liian myöhäistä koittaa sabotoida mun projektii koska mä olen jo täydellinen.

AAAA MUA ÄRSYTTÄÄ OLLA NÄIN LÄSKI!!!!!
MUA ÄRSYTTÄÄ OLLA LYHYT!!!!!
MIKSEN MÄ VOI OLLA PIDEMPI NIIN LAIHUUS NÄKYISKI JOSSAIN!

Onneks mä oon sentään saanut tän aloitettua.
Mun ei tarvii enää päivisin käyttää kaikkee mun aikaa "Mun pitäis laihduttaa..." ajatteluun ja samaan aikaan vetää jotain suklaata.

Mä laihdun koko ajan.
Vaikka se olis 100grammaa viikossa niin mä oon koko ajan menossa eteenpäin.
Mulla ei oo enää pitkä matka jäljellä verrattuna siihen kuinka pitkän matkan oon jo kulkenut.
Ohan se nyt vittu vaikeempaa saada alipainoisena kiloja pois ku alussa.
Mut muutkin on pystynyt siihen niin miksen minäkin.

Mä en kestä tätä huutoa mun päässäni.

"Säälittävä läski paska et sä voi edes kutsua ittees anorektikoksi ku sä oot noin läski! Jopa sun kaverit jotka vetää mahaansa mitä tykkää on laihempia ku sinä! KATO NYT PELLE ITTEES! Mut sä pääset sinne täydellisyyteen kyllä, susta ei tuu rumaa anorektisen luisenlaihaa vaan susta tulee täydellinen."

Musta ei tuu luurankoa.
Musta tulee täydellinen.
Musta ei tuu luurankoa.
Musta tulee täydellinen.

Mul on täydellisyyteenkin niin paljon matkaa ettei mulla oo pelkoo että musta tulis luurankoa.

Puuh...
Okei.
Tää blogi on kyl mun lifesaver.
Helpotti huomattavasti.

Mulla ei kyl mitään käryy mitä rustasin, kui paljon oon rustannut, tai mitään.
Kuhan kirjotin loputonta ajatusvirtaa mitä ikinä mun päässä liikkuukaan.

Olin tänään tosi lähellä etten laittanut mun parhaalle kaverille viestii tästä.
Onneks mul on mun blogi.
Se ei arvostele.
Se ei tuomitse.
Se ei yritä mua saada lopettaa.
Jos olisin sortunut ja alkanut puhuu mun kaverille, niin se olis koittanut saada mua lopettaa tän.
Ihan vaan koska "sulla on ongelma".
Ei sen takia että olisin liian laiha.

Mulla ei oo ongelmaa.
Tää ei oo ongelma niin kauan ku mä en oo liian laiha.
Tää on työtä kohti täydellisyyttä.


Musta tulee vielä täydellinen.

Chapter 13

En oikeen osaa sanoo oliko eilen hyvä vai huono päivä.

Aamupalaksi puuro, ruuaksi kidneypapuja ja sipulia.

Tässä nyt oli ne safkat mitä olin meinannutkin syödä.

Sit tanssisin aika kauan yksin kämpilläni semmost tehotreeni tanssia, tein lihaskuntoa, kävin pienel kävelylenkil...

Mut sit kaveri tuli kylään ja toi mukanaan tonnikalaa...
ÖLJYSSÄ.

Kun se lähti, niin mä tietenkin menin sit syömään yhen purkin tätä tonnikalaa öljyssä.
OUMAIGOOSH olin jo ehtinyt unohtaa kui kamalalta rasva maistuukaan!
Niin ällöttävää, ja mahakin oli erittäin hyvin vihainen tästä kokemuksesta.
JA SITÄ MORKKIKSEN MÄÄRÄÄ!

Lähdin kuitenkin illalla hakemaan kaverilta kahvipuruja kävellen, ja siinä tuli taas reipasta kävelyä puolisen tuntia (+tulin rappuset ylös seiskakerrokseen, saavutus sekin!)

Joten vaikka vähältä kuulostaa, niin eilen oli kyl huomattavan liikunnallinen päivä mulle.
Mut toi tonnikala vituttaa.
Olis ollut edes tonnikalaa vedessä niin olisin jopa selvinnyt mahdollisesti pahimmasta morkkiksesta.

Nojoo.

Oli jotenkin tosi jännä yö.
En saanut millään unta, ku koko ajan kaikki paikat puutuu niin pitää vaihtaa asentoa 30sekunnin välein, vaikee hengittää, rinnasta puristaa jne jne...

Tätä jatkunut vielä tänäänkin.

Oon tänään pitänyt tankkauspäivää, mikä tarkottaa käytännössä siis sitä, että söin pitkästä aikaa kidneypapu-tonnikala-sipuli sekotuksen kokonaan, mikä tekee melkeen 400kcal.

Silti koko päivän ollut heikko olo, ei meinaa pysyä tajuissaan, välillä hengittäminen niin raskasta et mieluummin olis hengittämättä vartin ainakin, rinnassa ihan ihmeellinen tunne, ei niinkään kipua vaan semmonen puristava tunne 24/7, melkeen ku lihakset olis kananlihalla.

En tiiä mistä tää johtuu, koska oon tosiaan viimeset kaks päivää syönyt melkeen puolet enemmän ku normaalisti, ja juonut vettä tosi paljon.

Mut ehkä tää menee ittestään ohi ku tyhjästä syntynytkin.

Chapter 12

Taas oli hyvä päivä, tittirii.

Heräsin tosin jo kuudelta, söin aamupalani eli puuron, ja mun piti kyllä soittaa lääkäriin ton pienen näppylän takia joka mulla mahassa, mut mä vaan nukuin lisää, enkä päässyt sohvalta ylös.
Kyllä.
Mä edelleenkin nukun sohvalla.
Kyl mä nyt pari kertaa täsä puolen vuoden aikana oon nukkunut sängyllä.

Sit 11 maissa aamulla piti tehdä äkkilähtö, koska piti viedä toi fucking toimeentulotukihakemus sossulle.
Puufh, kauheella vaivalla sitä tein vielä eilen yöllä ja yhteensä yli 37 eri paperilappua, mut mä sain sen tehtyä.
Nyt täytyy toivoa että sieltä kans jotain rahaa tulee.

Sitten menin kaverin henkiseksi tueksi sen koululle viemään jotain juttuja, ja sieltä kävelin vielä kotiin.
Jokasella askeleella ajattelin et taju lähtee, mut riittää ku ajattelee "Enää yks askel... Viel yks... Yks... Yks... Yks... Yks... OI KAPPAS, mähän olen jo himassa!"

Joten tuli taas liikuttuakin tänään, wuhuu!

Ruuaksi söin purkin kidneypapuja (n. 250kcal).

Oon nyt jäänyt ihan koukkuun tähän kidneypapu-tonnikala-sipuli sekoitukseen (niinkuin joku ei olis vielä huomannut), mut koska mulla ei oo varaa noihin kaikkiin tällä hetkellä, niin syön sitten niitä erikseen.
Paljon proteiinia, vähän kaloreita, just the way I like it.

Taas onnistunut päivä siis, hellurei!

Äää mut kuumottelen viikonloppua.
Pitäis lähtee liikenteeseen..

Okei, tässä kohtaa luulis rahan olevan mun suurin huolenaihe (mikä se itseasiassa onkin) mut oikeesti panikoin näitä asioita:

1.) Mulla ei _edelleenkään_ ole mitään housuja/sukkahousuja/shorteseja tai mitään jotka ei olis liian isot mulle. Siis ei kirjaimellisesti mitään päällepantavaa!

2.) Mitä jos mä pyörrynki baarissa? Tai taas joku rythmihäiriö? Tai jotain muuta vastaavaa? WÄÄH ei kai nyt sentään... Pitäiskö mun syödä kunnolla ennen ku lähen? Mut sit itken taas seuraavan viikon mun heikkoutta.

MAH VITUT!
Kerää nainen ittes.
Ihminen selviää kolme viikkoa syömättä ja mä kuumottelen kun vähäkalorinen ruokavalio päällä.
Pffh.
I'll be fine.

Mut silti kuumottelen.
Koska oon jo kerran joutunut siihen tilanteeseen että pyörtyilen ympäriinsä ihmisten ilmoilla enkä henkiseltä paniikiltani silti pystynyt syömään.
En haluu joutuu siihen uudestaan.
Jos joudun, niin se olis erittäin hyvin kiusallista ja noloa.
Yhen kerran voi laittaa jonkun muun piikkiin.
"Tuli sillon syötyy huonosti."

Kukaan ei varmaan edes muista sitä.
Mut jos tälläkin kertaa meen samalla tyylillä...
Voi ei.
Okei emmä mee.

Hmm...
Pitäiskö mun pakata jotain terveellistä välipalaa mukaan?
Suklaapatukka olis kaikkeista helpoin, nopeaa energiaa ja helppo kuljettaa mutta...
Sokeria.
Ei.
Suklaa.
Ei.
EI.
EI.
EI.

Mut mä en syö mitään nopeita hiilihydraatteja.
ÄÄÄ.
Noh, ehkä mun pitää vaan mennä sit ostaa joku energiapatukka tai vastaava mukaan varmuudenvuoksi.
Jollen oo heikossa hapessa niin voin aina heittää sen pois.

Jos mulla on rahaa siihen mennessä.

Ainiinjoo, keksin vihdoin mistä se/tää päänsärky johtuu.
Kahvista.
Päivä 1. ilman kahvia ---> järkyttävä päänsärky.
Päivä 2. kahvia ---> kaikki hyvin.
Päivä 3. ilman kahvia ---> järkyttävä päänsärky.

Makes sense.

Mä.tarviin.kahvia.
Ja tupakkaa.
Kahvia ja tupakkaa.
MIKSEI KUKAAN TUO MULLE KAHVIA JA TUPAKKAA !?

Take a deep breath...
Puuh...

Huomenna mä _hankin_ rahaa jostain.
En vaan kehtaa pyytää siskoltakaan enää.
Mut mun on pakko.

Chapter 11

Puuh mä oon niin loppu.
Koko päivän juoksennellut tuol ympäriinsä hoitamassa näit toimeentulotuki asioita.
Argh.
Ja viimeiset rahatkin meni tililtä sen takia.
Mistä lähtien siitä on pitänyt maksaa, että selaa _omia_ vanhoja tiliotteitaan?

Fuck you osuuspankki.
Fuck you very hard.

Mun on varmaan pakko huomenna mennä koululle syömään.
Siellä olis kasvissosekeittoa, mut mä en sen kaloreista tiedä yhtään.
Argh.

Tosin ei siinä nyt ihan kauheesti niitä kaloreita voi olla...
Täytyy kattoo josko netistä löytyis kuitenkin tiedot.

Oon kyl taas super tyytyväinen itseeni tänään!

Aamulla söin puuroni, sit suuntasin kaverille jossa se ehdotti et syötäis sen luona jotain, kun tietää kuinka pahassa rahatilanteessa mä olen.
Mä kuitenkin kieltäydyin.
Ihan vaan periaatteen vuoksi: tiesin, että siellä on paljon ruokaa. Jos olisin syönyt jotain, olisin alottanut ahmimisen.

Toiseks: Olin päättänyt syödä sen tomaattikeiton tänään, joten kontrollin vuoksi päätin pysyä päätöksessäni.

Käytiin mm. mun koululla, missä heitin läpällä et "Vois mennä tonne ruokailuun syömään."

Hetken jopa kuvittelin sen olevan hyvä idea.

Sen pienen hetken ku päässä heitti, vatsa kurni, ja pieni ääni mun päässäni sanoi "Voisit säästää sen tomaattikeiton keskiviikolle."

Mut purin hammasta, ja selvisin koko päivästä syömättä.

Sit pääsin kotiin, ja söin sen tomaattikeiton (240kcal).

Ja nyt ollut taas syömättä.

Wii!

Kävin myös tän kaverin luona vaa'alla, en voinut vastustaa kiusausta kun kävin vessassa ja näin sen.

Lukema oli edelleen täysin sama, 42,8kg.

Wuhuu!

Oletus: Tää on nyt mun valiaadi paino atm.

Mua ärsyttää kyllä tällä hetkellä ihan suunnattomasti se, että nää vaatteet vaan roikkuu mun päällä.

Siis enimmäkseen noi housut häiritsee, paidoilla ei niin väliä kun en halua kiinnittää mitään huomiota mun mahaani ennen kuin se on täydellinen.

Löysät farkut sen sijaan saa näyttämään niin kauhhian läskiltä.

Ja sitäpaitsi, en jaksa kuunnella sitä ruikutusta siitä miten sen vaatteistakin huomaa että laihtunut ja huolella.

Prh.

Mua myös ärsyttää se, että tää köyhyys kusee tätä mun safkailuu.

Ei vielä toistaiseksi, mut myönnettäköön, että jos mulla olis varaa, olisin ehkä tänäänkin syönyt jotain vähän proteiinipitoisempaa safkaa ku Pirkka pussitomaattikeittoa.

Yhyy, mul on ikävä mun Knorrin herkku-tomaattikeittoa...

Miksi sen pitää olla niin kallista?

Huomasin myös tänään kauhukseni kuinka paljon mun hiukset ohentunut näinkin lyhyessä ajassa.

Hrr.

Noh, hiukset multa lähtee anyways päästä kun syöpä iskee.

Nyt on pakko taas pika-avautua tästä aiheesta.

Taas.

Vaihteeksi.

Mut mua edelleen ärsyttää se, kun tietyt ihmiset aukoo päätään tästä mun projektista.

Siis semmoset ihmiset, jotka ei olis koskaan edes huomannut mitään ongelmaa jollen olis mennyt lipsauttaa et laihdutus päällä.

Siis semmoset ihmiset, jotka ei edes tiedä mun syömisistä mitään.

Siis semmoset ihmiset, jotka aukoo päätään et "Et sä tolla tyylillä laihdu, sul jää kaikki läski mut lihakset lähtee."

OU REALLY !?

Muistaakseni mun rasvaprosentti oli 16% kun viimeksi käynyt tsekkaamassa kehonkoostumusmittauksessa, ja luustolihasprosentti korkea.

Faktahan on, että jos saa energiaa vähemmän kuin kuluttaa niin laihtuu.

Faktahan on, että Afrikan lapsetkin laihtuu.

Faktahan on, ettei mallitkaan voi vedellä mitään 2000kcal päivässä.

Faktahan on, että se on luonnonlaki että tällä menolla laihtuu.

Miten porukka luulee et alipainoiset syntyy?

Syömällä 2000kcal päivässä?

Get real.

Mut ne onkin ollut taas YLLÄTYS YLLÄTYS 100% miehiä, jotka tästä asiasta pätenyt.

Ei voi uskoa, ku meitsi sanoo, et tiiän kyllä mitä teen.

En tarvii ketään wannabe salijanarii kertoo mulle miten painoa pudotetaan.

ARGH!

Niin ärsyttävää.

Siis koska perusteluiksi riittää tämä: oon sanonut pari kuukautta sitten, että nyt menossa laihdutuskausi. Sit ne näkee että multa lähtee painoa ---> "sulla on anoreksia" ---> "Et sä laihdu tolla tyylillä."

And I was like...

#vainjätkienlogiikka

Ainoo syy miks haluaisin laihduttaa semmosen överi-anorektisen kropan on se, et pääsisin näyttää noille idiootti wannabe pätijöille miten se rasva oikeesti saadaan kehosta lähtee.

No kyllä siinä lihaksetkin lähtee...

Mut about kuukaus sitten sain viimeks kuulla herra kaikkitietävältä että "Sun paino tulee tyssää tohon ku kroppa säästöliekillä ja koht alat lihoomaan."

Oh, you were so wrong my friend.

Nyt en oo jaksanut edes puhua kyseiselle henkilölle.

Jos toi on jonkun säälittävä yritys auttaa mua, niin voin kertoa, että toi ei oo ku kannustanut mua pitämään kiinni tavoistani.

En jaksa enää ensimmäistäkään "Et sä laihdu tolla tyylillä"-kommenttia.

Ugh.

Olen puhunut.

En myöskään jaksa sitä, kun ihmiset "muka-huolestuneita" musta.

Koska vaikka oon ollut 13kg läskimpi, niin silti nää samat ihmiset urputtanut mulle mun syömisistä, painosta, tavoista, ajattelutavasta, siis kaikesta!

Tää mun painonpudotus alkoi 100% terveellisellä tavalla, ja sillon jo alkoi tää urputus anoreksiasta ja siitä, kuinka paska tapa pudottaa painoa.

Alunperin mun kalorimäärät päivässä oli sillees, et pidin ne alle 1000kcal päivässä.

Eli aika paljon.

Ja söin tosiaan joka aamu aamupalan, ja päivällinen kasviksia, lihaa, pähkinöitä yms (400-700kcal yleensä).

Niin kelatkaa, nää idiootit sillon jo aukos mulle aivojaan.

Nyt mun kalorimäärät 300-400kcal päivässä, ja edelleen tää sama urputus on jatkunut.

Tänään ensimmäistä kertaa mun kaveri, joka tähän asti ollut aika perus fine ja luottanut siihen että mä tiedän kyllä mitä teen alko huolestuu, tai ainakin nyt vasta ekaa kertaa sanoi sen ääneen, kun tähän asti tukenut.

Kun kerroin että nyt paino 42,8kg, niin otti puheeksi sen "Eks sä päässyt jo sun tavotteeseen..? :/"

Nojoo.

Pääsin.

Monta kertaa.

Mut mulla uus tavote joka kerta.

Onneks oon edelleen mestari Kettu näis selittelyissä ja ihmisten rauhotteluissa, niin sain puhuttuu itteni tästäkin ympäri.

Ainakin jotenkin.

Ei se nyt mitään isoo numeroo siitä tehnyt, mistä olin tyytyväinen, mut musta tuntuu, ettei mun kannata enää sillekään hehkuttaa mun onnistumisii, ettei se revi pelihousujaan.

Musta tuntuu et mun täytyy vaan alkaa kylmän viileesti valehtelee kaikille ihmisille mun syömiset yms.

Kukaan ei edes huomaa jos laihdun tästä.

Joten voin ihan hyvin sanoo, että syön taas ihan normaalisti ku pääsin nyt tavoitepainooni, en enää laihduta jne.

Oonhan mä tähänki asti valehdellut aika monelle.

Koska en vaan jaksa sitä pään aukomista.

Mä en voi uskoa, että vaikka tässä ei ole aikaa kulunut kuin vasta muutama kuukausi tän laihdutusprojektin kanssa, niin tästä on tullut noin iso ongelma kaikille muille.

Tai siis noh...

Se oli ongelma muille ennen kuin edes oli mitään ongelmaa.

Mut emmä edelleenkään sinänsä nää tätä ongelmana, koska mun tavoite on laihtua, ja sitähän tässä kokoajan tehdään.

En voi uskoa, että mulla on nyt jo 11kg takana, ja enää 2,8kg edessä!

Näiltä näkymin siis.

Ainiinjoo, sain kuulla ettei allit lähde pois laihduttamalla.

Challenge accepted.