Aamupalaksi puuro 100kcal.
Sit kaverin kanssa Greenziin syömään salaatit.
Otin katkarapusalaatin kun siinä on vähiten kaloreita, ilman salaatinkastiketta tietenkin; 350kcal.
Siinä tuli mukana leipää, 120kcal.
Sit mentiin vielä syömään jälkkäriksi frozen yogurttii, veikkaisin et 150kcal.
Oon ylpee, että selvisin noilla syömingeillä.
Koska me käytiin viel myöhemmin kaupassa ja se osti jäätelöä, ja mun teki kans ihan himona mieli (mitä ei oo tapahtunut pitkään aikaan) mut pidin pääni ja ostin taas vaihteeksi zero kokista ja no-calories batteryn.
Rakastan näitä kahta yli kaiken, vie makeanhimon ja nälän ilman kaloreita.
Se vaan et makeutusaineet kerää nesteitä.
Mut nesteet saa aina pois.
Yhy yhy mut sit lähin viel viettää iltaa toisten kavereiden kanssa, ja ostin kaks light siiderii, joista tuli 300kcal.
Total 1020kcal.
Huhhu...
Olipa mässäily päivä tosiaan.
Taas kerran sain olla ylpee itestäni, etten silti tohon juomisen päälle syönyt mitään.
Kyllä, tuli se känni-ahmimis-fiilis, mut oon jo oppinut että se menee ohi.
Lauantaina ku heräiltiin ja noi lähti kauppaan, sain edelleen pidettyä pääni.
Yhden zero kokiksen join.
Mässäilypäivää kohti pitää aina olla pienimuotoinen paastopäivä.
Tasaa.
Joskus lauantai illalla kun pääsin kotiin niin kävin vaa'alla.
40,1kg.
Oli kyllä ihana luku katsoa, vaikka tiesinkin ettei se siinä kauheen kauaa pysyis.
Söin kaks annosta puuroa (144+144kcal = 288kcal) koska en muuten saanut unta.
Oon muuten hiukan tyytyväinen että sain mun unirytmistä kiinni yhdessä yössä.
Tänään syönyt aamupuuron 100kcal, enkä oo viel ihan varma et mitä sitä sit päivällä söis...
Varmaan tonnikalaa.
Tänään paino 40,3kg kun kroppa vähän kerännyt jo noita nesteitä takas päin.
Mut syön tänään mun "normaaliruokavalion" mukaan ja ilmotan huomenna mikä paino.
Mä en pystynyt taas koko viikonloppuna miettimään ku mun syömistä, kaloreita, painoa, kroppaa jnejne...
Olisin halunnut miettiä edes hetken jotain muuta ku oon ihmisten kanssa, mut ei sitten.
Vanhasta musta ei oo mitään jäljellä.
Mä olin ennen se, joka on koko ajan äänessä, supersosiaalinen, koko ajan iloinen ja positiivinen jne.
En usko et enää ketään voi kuvailla mua noilla adjektiiveilla...
Mä oon kokoajan väsynyt, en jaksa puhuu saatika pystyisin puhuu mistään ku päässä ei liiku muuta ku laihdutusjutut.
En edes keksi mitään sanottavaa, ja välillä lipsauttelen noit mun laihdutus-juttuja ku saan päähäni jotain, mikä vois olla jopa "julkaisukelpoista".
Pahoja virheitä, eikä ketään kiinnosta.
Mun yleisilme on enemmänkin surullinen, oon vaan koko ajan hiljaa, eikä mua huvita lähtee mihinkään.
Lauantainakin noi kyl koitti saada mua baariin, mut mä en jaksanut, en halunnut, ja tiesin, että olisin vaan tunnelmanpilaaja.
En osaa innostuu mistään, haluun vaan koko ajan olla himassa yksin koska täällä pystyn kontrolloimaan mun syömisii/tekemisii/nukkumisii täydellisesti ja se on tällä hetkellä mun elämäni suurin ilo.
Heti kun lähen jonnekin, mietin vaan sitä et sekotan mun rytmii ja tää ei oo kontrollis.
Semmonen uhka-tila koko ajan päällä.
Mä koitan oikeesti pitää sitä roolii yllä.
Sitä energistä, positiivista, koko ajan äänessä...
Mut emmä vaan pysty.
Mä en vaan jaksa, mä en osaa, miten mä pystyisinkään kun päässä ei herranjumala liiku mitään!
Mä en osaa sanoo mihinkään mitään, jos joku kysyy multa jotain simppelii "Minkä värinen taivas on?" ja mun päässä liikkuu vaan "Pitäiskö vähentää päivän kalorit kahteensataan... Täytyy muuten maanantaina treenata jalkoja... Hyi vittu kato nyt sun jalkoja, ne levii ku taikina tähän sohvalle..." ja ne pienet äänet koko ajan taustalla kuiskii, sanoo tai suorastaan huutaa "Vitun läski, oot säälittävä, syöt ku porsas..." niin miten pystyisinkään ajattelee väkisin et minkä värinen taivas on..?
Joten mä oon vaan hiljaa.
Mut sitku pääsen mun tavoitteeseen niin saan vanhan minäni takaisin.
Sit mun ei tarvii ajatella näitä koko ajan.
Jos kaikki on hylännyt mut siihen mennessä, niin kyllä vanha minä ennenkin on uusii ihmisii saanut kaverikseen.
Onks mun väkisin pakko olla kiinnostunut asioista, jotka ei todellisuudessa vois kiinnostaa mua pätkän vertaa?
Ei kai.
Mut ehkä se pitää mut järjissään et nään edes joskus ihmisiä.
Oon huomannut, että nään muissa ihmisissä vaan niitä hyviä puolia ja ittessäni niit paskoja.
Jokainen muija näyttää mua laihemmalta, vaikka tietäisin järjellä ettei asia oo niin.
Mun paras kaveri, joka on hieman ylipainoinen, avautus mulle siitä et "Mua pelottaa et sua ällöttää olla mun kanssa ku oon näin läski..." viitaten tähän mun laihdutusprojektiin.
Se ei tiedä, että mä nään siinä vaan ne hyvät puolet mitä mulla ei ole.
Kaunis iho, isot tissit, hiukset, se raikkaus, kaikki minkä mä menetin laihtumisen myötä.
Mun toisesta kaverista nään sen täydellisen sopusuhtaiset jalat, se rusketus, onnellisuus itseensä.
Mä katson jokaista ihmistä, kroppaa ja ulkonäköä kadehtien.
Niillä kaikilla parempi kroppa ku mulla, näyttää paremmalle ja ne on onnellisia.
Mua vituttaa ihmiset, jotka on lihavempia ku minä ja silti ne on onnellisia.
Ei niillä oo oikeutta olla onnellisii ku mäkään en ole.
Mä oon niin lihava etten voi olla onnellinen, miksi ne on?
Miten ne pystyy?
Sillä et niitten elämässä on muutakin sisältöä.
Mä haluun taas olla tyytyväinen mun elämään, mä haluun et mun elämisen tarkoitus on muukin ku pudottaa painoa.
Mut samaanaikaan mä vaan leikkaan kaikki häiriötekijät pois mun elämästä, koska haluun keskittyy 100% tähän.
Oon häiriintynyt.
Mua ei vois vähempää kiinnostaa hankkii mitään seurustelusuhdetta, suorastaan pelkään sitä et mitä jos tapaisin mun unelmien miehen (miksei naisenkin..?).
Sit joutuisin viettää aikaa sen kanssa, varmaan syömäänkin!
Kukaan mies ei halua muijaa joka ei syö!
Kaikki haluu semmosen "I dont give a fuck"-tyyppisen joka mässäilee pitsaa ja karkkii ja kaikkee.
Niinku mun edellisessä suhteessa.
Ja tehtäisiin ruokaa yhdessä...
Ei vissiin jätkä kauheesti lämpeis ku sanoisin "Jaatko tonnikalapurkin kanssani?"
Eijeijei.
Emmä enää uskalla.
Emmä pystyis.
Joka kerta ku mulla joku jätkä niin lihoan ja syön niinku porsas.
Miten mua ei voi kiinnostaa jätkän hankkiminen totaalisesti _yhtään_?
Eiks jokaisen pitäis kaivata jotain hellyyttä, seksiä, rakkautta..?
Mä en kaipaa noista mitään.
Nään toisen henkilön mun vierellä vaan uhkana.
Henkilönä, joka pilais mun elämän.
Hyi vittu.
En haluis millään sanoa sitä, mut tältä laihdutukselta saan kaiken mielihyvän mitä tarviin.
Saan mun onnellisuuden, se onnistumisen tunne, ja tuntuu, et tää on ainoo joka ymmärtää mua.
Ei kukaan muu tajua.
Ei ne haluiskaan.
Mä haluun purkaa mun ajatukset jollekin.
Mut mulla ei oo ketään jolle purkaa niitä.
Ei yhtään ketään.
Jos puran niitä jollekin, niin sit joko:
a.) Se ihminen hylkää mut.
b.) Se tuomitsee.
c.) Se yrittää saada mua hoitoon.
d.) Se ei ota tosissaan, koska enhän mä näytä siltä, että mulla olis ongelmaa.
Enkä mä halua mitään pro-ana-kaveria netistä etsiä.
Koska siihen ei kuulu muutaku se kannustaminen syömään vähemmän jaksamaan enemmän.
Mut onneks mulla tää blogi.
Ei sillä oo väliä vaikka mun elämä rajoittunutta tällä hetkellä.
Saan sen kaiken elämänilon ja muun takas sitku oon valmis.
Ei mulla oo enää niin pitkä matka edessä.
Enää pari kiloo.
Tosin oon hokenut tota alusta asti.
Haluisin sanoo et pidän sen rajan siinä 38,5kg, mut...
En jotenkin nää että olisin valmis siinä kohtaa.
Se on vaan välietappi.
Koska mä pystyn parempaan.
Mä pystyn vetämään vaa'asta lukeman 36kg.
Tähän asti mulla ollut päässä koko ajan joku totaalinen raja, mitkä oon tietty ylittänyt koko ajan, mut tällä hetkellä en näe mitään selvää rajaa.
Nään vaan seuraavan tavoitteen ja sit oonki jo miettimässä seuraavaa.
Noh, tohon 38,5kg ei oo enää edes kahta kiloa matkaa.
Wiii en jaksa odottaa et vaaka näyttää alle 40kg..!
En oo varmaan ala-asteen jälkeen painanut niin vähän!
Mä oon itestäni niin ylpee sitku pääsen ton alle 40kg.
Loppurutistuksia, loppurutistuksia...
Tulee varmaan olemaan hidas ja tuskallinen prosessi saada näit viimesii kiloi pois, mut mä en päässyt näin pitkälle luovuttaakseni.
Ei oo käynyt kyl luovuttaminen mielessänikään.
Hyvä niin.
I feel like blessed siitä, että asun yksin ilman holhousta.
Nyt kun lopetin psykologilla/psykiatrillakin käymisen, niin kukaan ei voi vahtii mua.
Ja oon jo täysi-ikäinen, ne ei voi heittää mua sairaalaan vielä pitkään pitkään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti