Chapter 14

Mä olen niin ahdistunut tällä hetkellä.

Eilinen oli jännä päivä.
Mä nukuin tyyliin koko ajan.
Emmä vaan pysynyt hereillä.
Sillon ku en nukkunut, makasin parvekkeella ottamassa aurinkoa ja melkein nukuin sielläkin.
Mun rinnassa oli koko ajan se ihme puutunut, puristava, ihan ku kananlihalla koko rintakehä.
En tiiä vieläkään mistä se johtuu.
En ehkä haluukaan tietää.

Kahvia meni yhteensä varmaan kahdeksan kuppia.
Mun on vaan pakko saada mun aineenvaihdunta nopeemmaks.
En kestä sitä jos mun sisällä on jotain.
Mut en ala oksentaa.
Koska kaikki mitä mä syön, on semmosii juttui mitä mun on _pakko_ syödä.
Samaan aikaan mä pelkään ihan vitusti olla syömättä, ja sitä mitä tulee jollei syö.
Mut samaan aikaan mä vihaan sitä mitä syömisestä tulee.
Lihoamista.

Oon saanut tällä kahvikuurillani nesteitä pois aika hyvin, mikä oli tavoitekin tälle päivälle.
Tänään pitäis lähteä viihteelle, näin painajaista et sain baarissa sydänkohtauksen.
Mut mun pitää taas kerätä itteni, mulla ei oo mitään syytä pelkoon.
Mä oon ollut neljäkin päivää syömättä monta kertaa ja silti selvinnyt elossa.
Emmä oo nykyään kokonaista päivää täysin syömättä.
Ei mulla oo mitään hätää.
Ihme skitsoiluu vaan.

Katoin tänään sen vitun Thinspiration leffan, josta niin moni puhuu.
Mä oon pelännyt sen kattomista, enkä tiiä miks katoin sen nyt.
Ehkä mielenkiinnosta.
Okei myönnän, mä katoin sen siinä toivossa et saisin lisää motivaatiota.
Mut emmä oikeen tiiä mitä tunteita se herätti.

Mä en koskaan itke leffan takia.
Nyt mä sain leffan lopussa pidättää koko ajan itkua.
Ja ehkä tulikin paniikinomasii kyyneleitä.
Koska se oli liian tuttua.

Tästä laihdutuksesta on tullut mun elämäntyyli.
Harrastus.
Työ.
Ystävä.
Kaikkee noista.
Ilman tätä mulla ei oo mitään.

Ku se leffa loppus, niin mä katoin itteeni peilistä.
Vittu mä näytin ihmisrauniolta.
Mä vaan tuijotin mun solisluita.
Mun olkapäistä näyttää et koht tulee luut läpi.
Mun selkäranka törröttää vaik seisoisin suorassa.
Mun kylkiluut on edelleen rumana tossa esillä.
Mun kasvot on kaventunut siitä mitä ne joskus oli tosi paljon.
Mä oon 13kg laihempi ku mitä joskus olin.
13kg näin pienestä kropasta on paljon, kyl mä nyt vittu sen tajuan.
Ekaa kertaa kunnolla mä katoin itteeni peilistä ja totesin, että mä näytän alipainoiselta.

Paniikki.
Ahdistus.

Mä menin äkkii tupakalle ja mun kädet vaan tärisi.
Mun päässä meni kakskytviismiljoonaa eri asiaa.

Ekaa kertaa mul iski päähän ajatus et "Mä haluun lopettaa tän, mä haluun parantua."

Samaan aikaan kuitenkin kymmenen muuta ajatusta huutaa "Haluuks sä olla läski taas? Sä oot päässyt näin pitkälle vitun kauheella työllä ja nyt aiot heittää sen kaiken pois yhen vitun leffan takia?"

Tulin tupakalta takas sisälle ja katoin itteeni peilistä.
Mä olin läski taas.
Mun jalat leviää sohvalle leveiksi läskikasoiksi ku istun.
Mun mahassa on varsinkin kyljissä vielä kerros rasvaa.
Mun kädet on melkeen samankokoiset ollut koko ajan.
"Liian nopea laihtuminen voi aiheuttaa allien jäämisen."

Eli ne pitää treenata pois.

Sit kaikki ajatukset räjähti mun päässä.

"Et sä tähän oo kuolemas voi herranjumala, sä et todellakaan ole niinku ne (anorektikot). Kato nyt ittees, näytätkö sä muka anorektikolta kaikkien noiden sun läskies kanssa? Näyttääks sun läskit jalkas siltä että täs olis joku ongelma? Voit olla vaikka kolme viikkoa syömättä ja sul kyl riittää tota rasvavarastoo mitä kuluttaa. Siin leffaski se muija _alotti_ 200kcal päivässä ja sä vetelet edelleen aamupalaksikin jo melkeen 150kcal. Sä et oo päivääkään syömättä, etkä oksenna kaikkea syömääs. Kukaan ei edes sano että sä näytät anorektikolta. Kerää ittes."

Se oli luultavasti vaan sen leffan aiheuttama paniikki.
Se rytmihäiriö vaan pelästytti mut niin pahasti et sen takia tässä nyt oon skitsoillut niin paljon.
Tää maailma on täynnä hardcore anorektikkoja ja hyvin nekin on hengis pysynyt.
Ei mun oo tarkotus ruveta samanlaiseksi luurangoksi.
Mä vaan haluan täydellisen kropan.
Mä tunnen paljon muijii jotka on laihempia ku minä.
Mä haluan olla laihin.
Mut musta ei tuu laihinta jos mä syön.

Muutkin on selvinnyt, miksen mä selviäis?
Ah, idiootti.

Mut tää ahdistus.
Tää on hirveetä.
Mä olin jo tosi lähellä etten juossut keittiöön hakemaan veistä ja viiltelee taas.
Ei.
Mä en saa sortuu siihen.
Se on niinku huumetta.
Se on liian helppoo.
Tiesiks te, et viiltely vapauttaa mielihyvähormoneja?
Sen takii se on niin SAATANAN KOUKUTTAVAA!!

Mut se on noloa.
Siit jää jälkiä.
Mä haluun kauniin kropan, ne jäljet ei oo kauniita.
Miksei voi viillellä ilman et siitä jää jälkiä..?!

Mä oon joutunut käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa et oon saanut mun vanhoja arpia edes vähän peitettyä.
Mä oon joutunut käyttää liian monta kesää pitkii farkkuja koko ajan koska mun jalat näyttää niin järkyttävälle.
Oliskin vaan pienii söpöjä viiltoja, mut mä olen leikannut paloja mun jaloista.
Se alkaa pikku viilloilla, mut kaikkeen tottuu, sit pitää mennä koko ajan pidemmälle.

Sillon ku alotin niin viilsin käteen.
Huomasin kuinka vaikeeta niitä on peittää, joten rupesin viiltelee jalkaani.
Se oli helppo peittää.
Paitsi kesällä.

Keksin viillellä tohon lantion kohtaan.
Siihen minkä alushousut peittää.
Mut huomasin, ettei sekään ollut silti tarpeeks piilossa oleva paikka.
On muuten vähän vitun kiusallista ruveta selittelee jollekin jätkälle seksin jälkeen et mitä vittua.

ON MUUTEN TOSI KIVA YLEENSÄKÄÄN SELITELLÄ NOITA.

Mut se on niin helppoa.
Kerran viiltää niin semmonen hyvänolon vapauttava tunne vaan virtaa läpi kehon, ja jokanen pienikin ahdistuksen palanen, pahat ajatukset, ja KAIKKI katoaa.
Emmä edes sillon oo tässä maailmassa.

Jälkikirvely ei oo kivaa.
Mut arvatkaa millä sen saa pois?

Viiltämällä uudestaan.

Mä oon ollut nyt liian kauan ilman.
Mä olen vaan pari kertaa repsahtanut, mä en voi aloittaa taas.
Melkeen itken täällä ku mietin, kuinka naurettavan hyvälle se tuntui ku yritin itsemurhaa ja suorastaan puukotin koko käteni.
Se on huumetta.
Pahempaa.
Se on niin helppoa.
Mut siitä jää todisteita.

Mä näytän vittu angstiselta 14-vuotiaalta huomiohuora teiniltä näitten kanssa.
Mä oon käyttänyt voiteita, käynyt solariumissa, kuorinut ihoa, siis kaikki nää vuodet mä oon vaan halunnut noista eroon.

Mut ne on liian paksuja jälkiä.
Joten oon päättänyt et jossain vaiheessa meen kysymään tatuoijalta voiko tohon päälle laittaa tatskaa.

AAAH!
Haluun tän olon pois!

Mä haluun olla kaunis!
Mä en voi tehdä noita enää lisää!
MÄ OON OLLUT LIIAN KAUAN ILMAN VIILTELYÄ MÄ EN VOI ENÄÄ SORTUA!

Jos mä sorrun niin kohta mun kroppa taas näyttää silputulta.
Kesä on tulossa.
Meinasiks mä taas viettää yhden kesän verhoutuneena?
Mulla on kohta mun unelmakroppa enkä voi näyttää sitä koska en osaa handlaa negatiivisii tunteita.
Sitäkö mä haluan?

Mun ei tee mieli syödä.
Mä en haluis syödä ollenkaan.
Tää ahdistus pahentaa sen ääripäähänsä.
Mut mä saan tästä laihduttamisesta jotain sairasta samanlaista mielihyvää ku viiltelystä.

"Vaikka sä oletkin nyt lopettanut viiltelyn, niin sulla selvästi on alitajuista itsetuhoisuutta."

Psykologini sanat mulle.
Ehkä toi on totta.
Mut mä en tee tätä tuhotakseni itteeni, mä teen tän saavuttaakseni mun unelman siitä täydellisestä kropasta mitä mulla ei oo ikinä ollut.

Mä en voi kuluttaa mun nuoruutta siihen, että näytän valaalle enkä sen takia elä elämääni täysillä.
Mä voin elää semmosta elämää minkä mä haluan vasta sitten kun mä olen tarpeeksi laiha.

Se kun mä hakkaan itteeni, ei se tunnu samalle, mut se on ensiapua.
Ihan ku antais pirinarkkarille buranaa.
Mut parempi se buranakin ku ei mitään.

Mä oon niin inhottava.
Miten kaikki nää vuosien varrella olleet jätkät on voinut panna mua?
Ehkä sen takia mä olenkin kaikille vaan pano.
Jos mä olisin laiha ja kaunis, niin ne haluais jotain enemmän mun kanssani.
Mut ne vaan panee mua ja jättää asian siihen.
Mä olen aina vaan hätäapu.
Paremman puutteessa.

Mut musta tulee parempi.
Musta tulee se paras, paras mitä ne saatanan idiootit olis koskaan voinut saadakaan.
Parempi ku mitä ne voi koskaan saada.
Ne tulee viel näkemään mut laihempana ku olin sillon, ne muistelee sitä miten ne joutus panemaan sellasta valasta ja nyt siitä on tullut kaunis merihevonen.
Ja ne viskas sen menemään.
Ne kattoo omia muijiaan, jotka on pikkuvalaita.
Sit ne katuu koko loppuelämänsä sitä, et ne heitti piilossa olleen merihevosen menemään.
Idiootit.

Mun täytyy vaan ensin päästä merihevoseksi.
Jos mä sain parissa kuukaudessa 10kg pois, niin saan mä loputkin nopeesti.
Vittuun joku 40kg.
Lopullinen tavoite 38kg.
40kg olkoon välitavoite näin ensin.

Jokainen joka joskus vinkannut mulle painon pudottamista tulee katuu sitä niin paljon.
Jokainen joka luuli etten mä pystyis tähän tulee hämmästyy.
Jokainen vitun wannabe pro ana kaveri joka mulla on ollut tulee kattoo mun kroppaa kateellisena.

Kyllä.
Mulla on ollut sellainenkin kaveri.

Me ei olla enää väleissä, mut sain kuulla kyllä että se oli kattonut mun kuvia ja todennut et oon laihtunut ihan vitusti.
Sitä mielihyvän tunnetta.

Mä oon päässyt jo niin pitkälle, etten koskaan edes itekään uskonut että pääsisin näin pitkälle.
Ja mulla ei oo aikomustakaan lopettaa tätä pitkään aikaan.

Mä en näytä anorektikolta.
Mä en näytä edes alipainoiselta.
Kukaan ei edes huomais mitään jollei tietäis mun laihduttavan.

Ihmiset jotka nähnyt mut tässä lähiaikoina ekoja kertoja on sanonut "Sulla on niin siro kroppa." "Heh joo, Im working on it." "Ei sun enää tosta tarvii enempää laihtuu, se on nyt täydellinen."

HAISTAKAA VITTU !!!!

Se on ihan vitun sama olenko mä ollut kymmenen kiloo läskimpi vai laihempi niin aina kaikki sanoo et SE ON TÄYDELLINEN JUST TOLLASENA.

BULLSHIT !

Miks vittu sitä pitää hokee koko ajan!?
Miksei kukaan voi sanoa "Kyl tost pari kiloo voi ottaa viel pois."

Kaikki jotka hokee tällä hetkellä et "Sä oot liian laiha toi on rumaa." on vaan katkeria paskiaisia jotka yrittää saada mut lihoomaan koska niillä itellään ei riitä itsekontrolli laihtumiseen!

Well guess what?
Haters gonna hate ja minähän näytän miten kontrollista pidetään kiinni.
Idiootit.

Ei se oo mun vika jos ne läskit ei voi pitää kontrolliaan, mut katokku luulevat että ne saa mut murrettua.

Mä en murru.
Mä vaikka eritäydyn kaikista ihmisistä niin kauaks aikaa että mä oon täydellinen.
Sitten mä tulen takas esille, ja sit onki liian myöhäistä koittaa sabotoida mun projektii koska mä olen jo täydellinen.

AAAA MUA ÄRSYTTÄÄ OLLA NÄIN LÄSKI!!!!!
MUA ÄRSYTTÄÄ OLLA LYHYT!!!!!
MIKSEN MÄ VOI OLLA PIDEMPI NIIN LAIHUUS NÄKYISKI JOSSAIN!

Onneks mä oon sentään saanut tän aloitettua.
Mun ei tarvii enää päivisin käyttää kaikkee mun aikaa "Mun pitäis laihduttaa..." ajatteluun ja samaan aikaan vetää jotain suklaata.

Mä laihdun koko ajan.
Vaikka se olis 100grammaa viikossa niin mä oon koko ajan menossa eteenpäin.
Mulla ei oo enää pitkä matka jäljellä verrattuna siihen kuinka pitkän matkan oon jo kulkenut.
Ohan se nyt vittu vaikeempaa saada alipainoisena kiloja pois ku alussa.
Mut muutkin on pystynyt siihen niin miksen minäkin.

Mä en kestä tätä huutoa mun päässäni.

"Säälittävä läski paska et sä voi edes kutsua ittees anorektikoksi ku sä oot noin läski! Jopa sun kaverit jotka vetää mahaansa mitä tykkää on laihempia ku sinä! KATO NYT PELLE ITTEES! Mut sä pääset sinne täydellisyyteen kyllä, susta ei tuu rumaa anorektisen luisenlaihaa vaan susta tulee täydellinen."

Musta ei tuu luurankoa.
Musta tulee täydellinen.
Musta ei tuu luurankoa.
Musta tulee täydellinen.

Mul on täydellisyyteenkin niin paljon matkaa ettei mulla oo pelkoo että musta tulis luurankoa.

Puuh...
Okei.
Tää blogi on kyl mun lifesaver.
Helpotti huomattavasti.

Mulla ei kyl mitään käryy mitä rustasin, kui paljon oon rustannut, tai mitään.
Kuhan kirjotin loputonta ajatusvirtaa mitä ikinä mun päässä liikkuukaan.

Olin tänään tosi lähellä etten laittanut mun parhaalle kaverille viestii tästä.
Onneks mul on mun blogi.
Se ei arvostele.
Se ei tuomitse.
Se ei yritä mua saada lopettaa.
Jos olisin sortunut ja alkanut puhuu mun kaverille, niin se olis koittanut saada mua lopettaa tän.
Ihan vaan koska "sulla on ongelma".
Ei sen takia että olisin liian laiha.

Mulla ei oo ongelmaa.
Tää ei oo ongelma niin kauan ku mä en oo liian laiha.
Tää on työtä kohti täydellisyyttä.


Musta tulee vielä täydellinen.