Mulla on syömishäiriö.
Myönnetään.
En tiiä oliko se vaikeempi myöntää itelleen vai tänne.
Nojoo.
Itelleen.
Okei emmä tiiä ARGH !
Siis koko tätä syömishäiriö juttuu.
Koska siis kaikki oireet ja merkit on vähän liian osuvia.
Mä olen neuroottinen mun syömisen suhteen.
Mä pelkään lihoamista yli kaiken, jopa enemmän ku sitä kuolemista.
Mä oksennan safkaa ulos.
Mulla on tarkat rutiinit syömisten suhteen.
Mä en selvästikään hahmota enää kroppaani, koska vaikka paino laskee, niin nään itteni kokoajan vaan läskimpänä.
Mä olen alipainoinen.
Mä koitan tuputtaa tapojani muille.
Mä palelen koko ajan.
Mun hiukset on alkanut jo harventuu ja ohentuu.
Mulle ei oo tullut enää kuukautisia.
Mulla on AINA väsy, mut silti unettomuutta.
Mä oon vähätvälii raivonpartaalla ilman syytä.
Mä perun tapaamisia/sukujuhlia/kavereiden näkemistä pelkästään sen takia, koska pelkään, että tulee syötyä.
Mulla on hidas pulssi ja matala verenpaine (matalempi ku ennen..).
Mä en mieti MITÄÄN muuta ku mun syömisiä, laihtumista, sitä kuinka kamala mun kroppa on jne.
Mä oon eristäytynyt muista ihmisistä.
Ainoa asia joka on koskettanut mua henkisesti millään tapaa viimeisen parin kuukauden aikana on ollut mun paino.
Mun päivittäinen kalorimäärä ei oo normaalii.
Kaikki mitä teen liittyy laihdutukseen, tänäänki siivosin kämppää pelkästään sen takia, koska siitä saa liikuntaa ja laihtuu.
Ihmiset sanoo että mulla on ongelma.
Mul on jo laitettu lähete pakkohoitoon jonne en mennyt.
Mä pyörtyilen vähät välii.
Mulla on rytmihäiriöitä, viimeisin tosiaan eilen mihin meinasin kuolla.
Mun kaikki vaatteet roikkuu mun päälläni.
En uskalla kuitenkaan alottaa sitä lihaskuntoo, koska pelkään et kun lihakset kasvaa --> musta tulee isompi.
Valehtelen ihmisille mun syömisistä.
Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä:
Mä en näe mitään syytä lopettaa tätä.
Mä tiedän järjellä, että tää mun anoreksia on uusiutunut.
Mut silti mä en vaan sisäistä sitä.
Koska mä en oo laiha, mulla ei voi olla anoreksiaa.
Simple as that.
Joka kerta ku totean itelleni "Tää on sitä anoreksiaa taas..." niin katon itteeni peilistä, ja totean et "...jos olisit laiha."
Miten helvetissä mä voin painoindeksin mukaan olla alipainoinen, kun välillä nään peilistä että olisin ylipainoinen?
AAAH!
Vissiin tein tästä kyllä jo yhen angstaus postauksen.
Oon tänään syönyt puuroo ja vesimelonii.
Olis voinut jättää sen vesimelonin pois, mut kaveri sen tänne toi.
En kyl syönyt sitä kokonaan, jotain positiivista.
Mä mietin vaan kokoajan niitä samoja ihmisiä, jotka on luonnostaan laihoja.
Siis mun tuttuja.
Ja joka kerta ku mietin niitä, niin haluun vaan entistä kovemmin olla porukan laihin.
Mut mä en vieläkään ihannoi anorektista kroppaa.
Mut mitä pidemmälle oon tätä vienyt, sitä enemmän oon asettanut rajaa eteenpäin.
"Sitku reidet ei kosketa niin on hyvä."
"Oho, nyt ne ei enää kosketa ja edelleen läski, no sitku saan sormet reiden ympäri niin sit on hyvä."
"Oho, sormetki menee reiden ympäri, no sitku ne ei enää heilu."
Jne.
En enää edes tiedä tarkalleen mitä mun kropalta haluun.
Haluun ainakin että noi sisäreidet tasaiset.
Haluun myös että tigh gap säilyy, vaikka laittaisin jalat yhdessä lantion niin eteen ku saan.
Haluun eroon näistä kauheista alleista mun käsissä.
Haluun et toi kaksari lähtee.
Haluun et mahasta ei pysty nipistää.
Haluun pienemmän vyötärön.
Haluun pienemmät pohkeet.
Mua vituttaa kun tiedän, että jos mulla nyt anoreksia kerran on, niin en tuu varmaan koskaan olee tyytyväinen tähän kroppaan.
Mikä meinaa sitä, että kaikki työ turhaa.
Näin niinku periaatteessa.
Mut luotan kuitenkin siihen, että sitku mun kroppa sellainen kun mä haluan, niin mä kyllä huomaan sen.
Mut vieläkin voi läskejä puristella, joten en oo tyytyväinen.
Musta oikeesti välillä tuntuu, että mul oli kaks persoonaa.
Se toinen hokee, että mulla on ongelma, pitäiskö tehä asialle jotain.
Toinen taas hokee, ihan vitun sama vaikka sulla olis ongelma, se ei oo ongelma niin kauan ku se ei oo vaarallista, ja sä et ole se laihin.
Periaatteessa haluisin tästä eroon ennen ku tapan itteni tähän.
Mut sinne on niin pitkä matka, koska tätä varastoa kyllä löytyy, ettei mul oo viel mikään kiire.
Periaatteessa haluisin edes vittu hahmottaa missä vaiheessa menen.
Periaatteessa mieluummin kuolen ku lihoan takaisin.
Periaatteessa pelkään, että joku aamu mä herään, eikä mulla oo enää sairasta anorektikon mieltä, ja ruuasta tulee taas tärkeempi ku täydellisen kropan tavoittelu.
Periaatteessa en vieläkään näe itteäni anorektikkona.
Periaatteessa haluisin taas jatkaa mun elämääni, nähdä mun kavereita ilman että pelkään kuollakseni et ahmin niiden seurassa jotain, miettiä jotain muutakin ku vaan ruokaa/laihtumista/läskiä, olla jotenki edes tyytyväinen mun kroppaan, tehdä safkaa ilman et lasken jopa kurkun kalorit, saada mun energiani takasin, olla pelkäämättä sydänkohtausta...
Mut tällä hetkellä, enemmän ku mitään noista tai mistään muustakaan, mä haluan laihtua.
Mä haluun olla laiha.
Miks kaikki muut tytöt on laihoi mut minä en?
Miksen mä oo koskaan se "skinny girl", vaan se "sä oot ihan hyvä noin".
Mua vituttaa niin paljon kun ihmiset hokee tota!
Mulle on sanottu tota jo sillon ku olin yli 10kg lihavempi ku nyt, ja edelleen hoetaan samaa.
Sitku totakaan ei enää mulle hoeta niin oon aika tyytyväinen.
MÄ EN VITTU HALUU OLLA VAAN IHAN HYVÄ !
MÄ HALUUN OLLA TÄYDELLINEN !
Miks mä tyytyisin ihan hyvään kun oon kykenevä toteuttamaan mun unelman mun täydellisestä kehosta?
"Nothing tastes as good as skinny feels."
Ei mulla vielä tosiaan mitään hätää ole muuta ku mun henkisen helvetin kanssa.
Mun painoindeksi ei oo vielä edes vaarallisen rajalla.
Siitä puheenollen, pyysin mun kaveria tuomaan tänne vaa'an tänään, jännitin koko päivän ihan paskat housuissa et mitä se lukema näyttää, koska on tosiaan tullut ahmittua safkaa näinä muutamina kertoina, ja oon aika varma et paino on lähtenyt sen takia nousemaan.
Mä oon myös huomannut rasvan/nesteiden kertymistä.
Apuaa...
Noh.
Noh.
Kuhan se on alle 46kg niin en välttämättä hyppää parvekkeelta.
Välttämättä.
Se ei tosiaan tuonut sitä tänään, mutta ehkä huomenna.
Huomenna mä vaik kävelen jonkun luo tsekkaa sen painon.
En kestä tätä epätietoisuutta siitä, et paljon sitä painoa on tullut lisää.
Jotenkin mulla on nyt henkisesti paljon kevyempi olo ku myönsin tän ongelman.
En sisäistä, mut myönsin.
Koska nyt mulla on "lupa" tehdä kaikkii niitä asioita, mitä oon halunnutki koko tän projektin ajan tehdä.
Semmosii asioita, joiden tekemisii koittanut vältellä sen "Eiku nyt laihdutetaan terveellisesti eikä sorruta niihin pro ana-juttuihin..." väkisin ajattelun takia.
En mä saanut lupaa.
Mä vaan luovutin.
Ja nyt sen sijaan että uisin koko ajan vastaan, niin saan päästää irti ja vaan mennä sen virran mukana.
What a relief.
Mut edelleen semmonen fiilis etten voi kutsuu itteeni anorektikoksi, koska en oo tarpeeks laiha, en ihannoi anorektista kroppaa, en liiku mitenkään ihmeellisen paljon enkä uskallakaan koska tulee vaan nälkä ja kroppa levenee, ja noh...
Emmä tiiä.
En mä näe sitä.
Ensmäiset kuukaudet meni niin helvetin nopeesti, nyt alkanut vauhti hidastuu, ja joka päivä tuntuu joltain vuodelta.
Okei, mun on pakko hankkii se vaaka tänne.
En muuten nää yhtään missä mennään.
Sit mun pitää hankkii se mittanauha.
Koskakohan mun kannattais käydä uudestaan kehonkoostumusmittauksessa?
Varmaan sitku painan sen 40kg.
Se on tällä hetkellä mun seuraava tavoite.
Haluisin uskoa, että lopetan siihen, mut...
Noh.
Saa nähdä.
Pitää myös hankkii se mittanauha.
Tosin senttejä lähtee kropasta niin tuskallisen hitaasti ja tsekkailisin niitä mittoja varmaan 10min välein.
Se painon kattominen nyt ei haittaiskaa, ainakaan ei tulis ahmittuu ku tietäisin et 10min päästä tuijottaisin sitä lisäpainoa vaa'asta.
Päppärää.
Emmä tiiä.
Tuntuu etten tiiä mitään.
En tiiä onko mulla anoreksia vai eikö ole, ainoa minkä tiedän on että mun pitää laihtua.
Oon asettanut itelleni jo kauan sitten palkinnon: sitku mun vatsa on täydellinen, niin hankin napakorun.
Wii.
En jaksa odottaa.
Oon tosiaan koko tän viikonlopun ollut himassa, tänään (lauantai) ollut koko päivän yksin himassa (paitsi et kaveri kävi täällä kääntymässä ja tuomas sen melonin) koska en vaan jumalauta uskalla lähtee mihinkään tai nähdä ketään koska kaikki on hyvin aina siihen asti et jompikumpi näistä tapahtuu ja sit alan ahmii.
Mulla myös toinen ongelma.
Mulla ei oo rahaa.
Mulla on kahvi ja tupakat loppu.
Puuroakaan ei oo enää paljoa jäljellä.
Iiik.
Koht menee pakko-paastoomiseksi.
Plähh, sainpahan ainakin vuodatettuu.
Viikonloppuna pitäis väkisinkin jaksaa mennä pitkästä pitkästä aikaa baariin.
Mut emmä kyl alkoholii juo.
Jos joku tulee tarjoo niin juoksen samantien kotiin.
Eijeijeijeijei ää.
Toiseks: mitä helvettiä mä laitan päälleni?
Mun kaikki farkut mennyt ihan naurettavan isoiksi!
Enkä omista mitään legginsei tai mitään.
Eikä mul oo senttiikään rahaa et voisin ostaa.
Pitääks mun oikeesti mennä jollai sukkahousu-pitkä paita tyylillä?
Ööh?
Ei mul oo sukkahousujakaan!
OU MAI GOOSH !
Myös kaikki rintsikat mennyt liian isoiksi, paitoja nyt löytyy löysää mallia niin ei sillees voi mennä isoks.
Mut noi housut!
Ugh.
Olispa edes joku jolta lainata mutku ei.
Kello tulee puol kolme, pari tuntii niin oon ollut hereillä taas vaihteeksi sen vitun 24h.
Vihaan tätä valvomista.
Ehkä meen taas vaihteeksi tupakalle, ja makaan taas seuraavat neljä tuntii tässä sohvalla googlettaen kaikkii mahdollisii laihdutusjuttuja ja thinspiration kuvia niin kauan että saan syödä seuraavan kerran.
Ps. En oo uskaltanut pitkään aikaan edes avata telkkarii koska sieltä tulee ruoka mainoksii/ohjelmii.
Tajusin tän vasta pari päivää sitten.
Jännä miten sitä huomaamattaan selviikin ilman telkkaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti