Mun projekti on minä.
Mä oon aina vihannut pro-ana blogeja, enkä koe, että tää olis sellainen.
Mä haluan vaan puhua jollekin ilman, että saan kuulla niitä samoja lauseita yhä uudelleen ja uudelleen.
"Ei toi oo enää terveellistä..." "Ei sun tarvii enää laihduttaa." "Sun pitäis kiinteyttää sun kroppaa lihastreenillä, eikä laihduttamalla." "Kai sä tiiät, että sun kylkiluut näkyy?" "Et sä oo läski." "Musta tuntuu, et toi sun anoreksias on uusiutunut."
Mä tiedän, etten mä oo läski.
Mä tiedän, ettei mun tarvitsisi laihduttaa.
Mä tiedän nää kaikki asiat, mitä ihmiset hokee mulle.
Mä en oo tyhmä tai sokea.
Mutta mä tiedän, millaisen kropan mä haluan, ja tää mikä mulla nyt on, ei oo vielä sitä mitä mä haluan.
Mä en halua uskoa, että mulla olis anoreksiaa.
Mä oon käynyt senkin paskan joskus läpi, silloin mä liikuin 24/7 ja söin parhaimmillaan kourallisen manteleita päivässä.
Nykyään mulla on tosi tarkka ruokavalio, joka mun silmissä ainakin on tosi terveellinen.
Voisin ehkä ensin kertoa, että mistä tää kaikki lähti.
Mä tosiaan oon kärsinyt anoreksiasta.
Mulla on pari kommenttia jäänyt jostain menneisyydestä kummittelee mun päähäni, mitä ihmiset on heittänyt mulle.
"Sit on läski, jos reidet koskettaa toisiaan kävellessä."
Tän mä kuulin joskus tosi nuorena mun äitini suusta.
Sitten mä katsoin, ja totesin, että mun reidet tosiaan koskettaa toisiaan kun mä kävelen.
Mä tiedän ettei mun äitini sillä todellakaan tarkoittanut, että mä olisin ollut läski.
Ja se varmaan myös korjas sanomansa, mutta silti mun mieleni ei näköjään koskaan päässyt yli tästä lauseesta.
"Sul on aika isot jalat."
Ylä-asteelta joku jätkä heitti tän mulle.
Tän jälkeen koko homma lähti kokonaan lapasesta.
Tästä on nyt aikaa kuusi vuotta, enkä oo oikeen vieläkään päässyt siitä ylitse.
Vaikka mä oon saanut kuulla tähän mennessä elämääni kommentin "On sun kroppa muuten hyvä, mut jalat sais olla vähän isommat..." niin en oo vieläkään tyytyväinen mun jalkoihini.
Itkin melkeen onnesta, kun huomasin omistavani "tigh gapin", eli siis jalat ei kosketa enää yhtään toisiaan seistessä.
En muista, koska viimeks olisin omistanut ton välikön.
Mut se ei oo vielä täydellinen.
Sitten kun mun sisäreidet on tasaset, niin oon tyytyväinen.
Ehkä.
Mun isäpuoleni on ollut yks suurimpia vaikuttajia tähän asiaan, niinkuin myös mun masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, stressihäiriöön, paniikkihäiriöön, ja jatkuvaan epävarmuuteen mun ulkonäöstä.
Silloin kun mun anoreksia oli aluillaan, asuin vielä kotona.
Yks tapahtuma on jäänyt kummittelee mulle, enkä varmaan koskaan tuu unohtamaan sitäkään.
Olin ehkä joku 14-15v, ja oltiin just perheen kanssa syömässä ruokapöydässä.
Mun ateria oli pieni, mut ei mikään hävyttömän pieni.
Isäpuoli alkoi sitten huutaa ja haukkumaan mua tästä asiasta, ja mä juoksin vessaan itkemään.
Sitten se huusi vessan oven takaa:
"Meniks sä saatanan huora oksentamaan kaiken ulos?!"
En mä ollut ennen edes miettinyt asiaa.
Mut siitä se sitten lähti, hyppisin niin kauan tasajalkaa kattoa tuijottaen, että sain kaiken oksennettua ulos.
Sen jälkeen en juurikaan syönyt mitään ilman, että sen ulos oksensin.
Koitin yläaste-aikoihin välttää koulussa syömistä, koska se oli tosi vaivalloista käyttää kaikki välitunnit vessassa oksentamassa.
Ja pelkäsin, että mun hengitys haisee oksennukselle kun tuun ulos vessasta.
Aloin käymään joka päivä juoksulenkillä, joka ilta vedin parin tunnin lihaskuntotreenin, hyppynarulla hyppimistä, venyttelyä, ja kaikki ne ajat kun olin himassa, enkä liikkunut muuten, niin kävelin huonettani ympäri.
Kyl mä senkin muistan, miten äiti joskus sanoi et heittää mut vielä hullujenhuoneelle jollen lopeta sitä ympyrän kävelemistä, mut eipä se saanut sitä loppumaankaan.
Mä aloin seurustelemaan maailman kamalimmassa suhteessa, jossa jätkä huuteli ympäri kyliä "Vittu sil on niin kauhee kuoppamaha ettei sitä voi kattoo ku panee sitä!"
Mulla oli kauhee kuoppa maha.
Mutta ei ton asian huutelu ainakaan parantanut tilannetta.
Sitten kaikki muuttui, löysin jätkän joka sai mut vakuuttuneeksi siitä, ettei mun tarvitse laihduttaa.
Siitä alkoi lihoaminen, kun menetin suurinpiirtein kaiken muun mun elämästäni, mulla oli vaan se jätkä, ja se hyväksyi mut mimmosena vaan.
Pahimmillaan painoin 56kg, joka on kyllä vielä normaalipainoa.
Mulla kesti 1,5vuotta kerätä itteni ja jättää sen.
Olin tässä vaiheessa jo muuttanut pikkukylästä kaupunkiin yksin asumaan.
Anoreksia alkoi kolkuttaa ovea taas siinä kohtaa, kun mulla ei ollut varaa ostaa ruokaa jätkän lennettyä pihalle.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan olin kolmekin päivää syömättä, ihan vaan sen takia kun ei vaan yksinkertaisesti ollut varaa ruokaan.
Laihduin kuukauden sisällä kuusi kiloa, ja terkkari rupes jo uhkailemaan osastohoidolla jollei paino ala nousta.
Mulle kehittyi jonkun sortin ahmimishäiriö, pystyin olemaan parikin päivää pelkällä vedellä ja tupakalla, mut sit ku sain ruokaa eteeni, niin paniikinomaisesti söin kaiken.
Mä en pystynyt lopettaa sitä niin kauan, ku ruokaa on saatavilla.
Pahimmillaan söin niin paljon, että oksennus lensi väkisinkin ku ruoka suurinpiirtein pursusi ulos mahasta, ja sen jälkeen jatkoin taas syömistä.
Paino heitteli montakin kiloa, ekalla viikolla voin painaa 5kg enemmän ku seuraavalla.
Se riippui siitä, että sainko mä ruokaa jostain.
Mun porukat laittoi tän kyllä merkille, et aina ku tulin kotona käymään niin suuntasin jääkaapille ja mättäsin kaikkea mitä ikinä kaapeista löysinkään.
Mun selviytymisvaisto oli kasvanut ihan liian suureksi.
Ei tästä ollut sinänsä haittaa, niin kauan kun mulla ei ollut rahaa ostaa ruokaa.
Se, että söin kerran kolmessa päivässä jonkun hävyttömän kokoisen aterian piti mun painon aika tasasena.
Homma kusi siinä kohtaa, ku täytin 18v, ja mulla alkoi olee varaa ruokaan.
Vaikka en joutunut enää (usein) näkemään nälkää, niin mun selviytymisvaisto ja ahmimishäiriö pysyi edelleen messissä.
Jos mulle tuotiin isoja määriä ruokaa "Näil sä pärjäät ainakin viikon." niin söin samantien kaiken, mitä mulle oltiin tuotukin.
Ja yleensä päätyi siihen, että oksensin sen kaiken pois.
Aloin pelkäämään syömistä ihan todenteolla.
If I eat anything, I eat everything, so I eat nothing.
Toi oli mun pääajatus.
Musta tuli jojo laihduttaja, pystyin pudottamaan montakin kiloa tosi lyhyellä ajalla, mut se päätyi loppujenlopuksi aina siihen ahmimiseen, tästä turhautumiseen, ja luovuttamiseen.
Viime talvena mulla oli jo käynnissä aika hyvä putki laihduttamisen suhteen, mut sitten tapasin yhden jätkän, joka muuttikin melkein kuukaudeksi mun luokseni.
Tän kolmen viikon-kuukauden aikana multa lähti kontrolli kokonaan, ei syöty muutaku pitsaa, karkkii, sipsii yms yms joka päivä.
Mä yritin kyllä monesti ehdottaa jotain muutakin ruokaa, mutta se tyrmäs mun suunnitelmat terveellisestä safkasta joka kerta.
Kerran tehtiin salaattia.
Siitäkin sen oli pakko laittaa instagramiin kuva.
Ei vissiin kauheen usein käy näin.
Mä olin ihan saatanan ahdistunut, ahmimishäiriön takia se oli vaan yksinkertaisesti mahdotonta olla syömättä, kun kämppä täynnä herkkuja ja rasvaista ruokaa.
No, eihän mulla silloin olis ollut varaakaan ostaa omaa safkaa.
Mun olo ei oo koskaan ollut niin hirvee ku se oli ton kuukauden.
Ja sitä lihomisen määrää...
En pystynyt kattomaan itteeni peilistä, en pystynyt enää olematta ilman paitaa, mua ällötti mun oma kehoni niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä.
Sain kuin sainkin tämänkin suhteen lopetettua loppujen lopuksi, ja siitä ensimmäisestä päivästä lähtien kun pääsin tosta lihottajasta eroon, niin mun elämä on mun mielestä ollut täydellistä.
Mua ällötti pelkästään ajatuskin mistään epäterveellisestä ruuasta, mä kirjaimellisesti koen, että traumatisoiduin tästä pizza-kuurista.
En vieläkään pysty edes ajattelee mitään pizzan tai muun rasvaisen safkan syöntiä.
Aloin nauttimaan terveellisestä ruuasta, niinku se olis jotain suurtakin luksusta.
Olin siinä pisteessä, et vaikka terveellinen safka oliskin se kaloripitoisempi ruoka, niin olisin silti vedellyt mieluummin sitä.
Näin jälkeenpäin kiitän tota jätkää, koska tää trauma on tehnyt tästä terveellisestä elämästä tosi helppoa ja miellyttävää.
Muutin mun ruokailutottumukset kokonaan: aloin syömään ensimmäistä kertaa niin kauan ku muistan aamupalaa.
Joka aamu syön kaurapuuroa (1dl kaurahiutaleita + vettä = 144kcal) tunnin sisällä heräämisestä.
Oon ihan neuroottinen tän asian suhteen, koska puuro aamupalaksi pitää nälän loitolla tosi hyvin.
Mun ahmimishäiriö loppui ku seinään, enää mulla ei ollut koko ajan nälkä.
Pikkuhiljaa karsin mun ruokavaliota yhä enemmän ja enemmän, ja tällä hetkellä mä en syö:
-Maitotuotteita
-Viljatuotteita (ainoastaan se puuro aamuisin)
-Vehnämössöjä (tortillapohjat jne)
-Pasta
-Riisi
-Peruna
-Rasva
-Sokeri (nykyään en edes hedelmiä syö juuri koskaan tämän takia)
-Punaista lihaa (jauheliha pitää olla alle 8% että suostun syömään)
-Hiilihappojuomia
-Mehuja
-Valmisruokia
-Makeutusaineita
En edes muista mitä kaikkee mun listaan kuuluu, koska tästä tullut jo niin mun arkipäivää.
Tuohon vielä päälle, etten syö mitään minkä hiilihydraatit enemmän ku 5g/100g.
Esimerkiksi maississa 22g/100g, jonka takia se on kiellettyjen listalla, vaikkei muuten kuulukaan noihin lueteltuihin kategorioihin.
Mä myönnän olevani neuroottinen mun syömisen kanssa, mun on pakko syödä joka aamu (yleensä 8 aikoihin) tunnin sisällä heräämisestä, ja mun aamupala on aina se sama puuro, ja 1-2 kuppia mustaa kahvia.
Tästä tulee se 144kcal.
Seuraavan kerran syön 1-2 aikoihin päivällä mun päivällisen, jonka kalorimäärä 300-400kcal.
Mun lempiruoka on tomaattikeitto.
Tän jälkeen en yleensä syö mitään, mut mun absoluuttinen deadline syömiselle on kello 19:00.
Sen jälkeen en syö vaikka aseella uhattaisiin.
Jos oon lähdössä johonkin (viihteelle jne) niin vetäsen yleensä jotain extraa (niinku pähkinöitä) etten pyörtyile ympäriinsä.
Kerran oon lähtenyt viihteelle liian alhaisilla kalorimäärillä kun en ollut suunnitellut asiaa, ja se oli ihan katastrofaalista.
Koko illan juoksennellut ympäri kaupunkia, sit baarissa tanssinut monta tuntia, taas ympäriinsä menemistä, ja kun viimein pysähdyin kaverille, niin ei nähnyt enää eteensä saatika pysynyt tajuissaan.
Paska juttu tässä oli tietenkin se, ettei kaverilla ollut mitään ruokaa kotonaan jota mä olisin saanut syödä.
Ja niinkuin sanoin, oon neuroottinen sen kanssa etten syö mitään kiellettyä.
Sillä hetkellä ajattelin, että mieluummin kuolisin ku söisin jotain mitä en sais syödä.
Olin ihan varma, että jos nyt repsahdan, niin mun koko täydellinen projekti on piloilla.
Loppujen lopuksi söin pienen kourallisen moniviljapuuroa, katoin pakkausselostetta sen jälkeen, ja siinä pomppas esille sana "vehnä".
Mun oli pakko mennä oksentaa se ulos.
Mä oon lopettanut oksentelun, koska en haluu skipata aterioita (johtaa vaan ahmimiseen ja nälkään), rystyset on koko ajan verillä, nestehukka jne.
Oon tästä aika ylpee.
Mä en tue mitään "herkuttelupäiviä".
En harrasta semmosia.
Mä en oo tässä nyt kolmeen kuukauteen kaivannut mitään epäterveellistä safkaa, ja oon saanut pidettyy mun elämäntapani kunnossa.
Laihtuminen on tapahtunut ku itsestään, koska en oo joutunut näkee nälkää kun ateriarytmit niin neuroottisen tasaiset, enkä oo himoinnut mitään ruokia, joita en sais syödäkään.
Mua edelleenkin ällöttää vaan katsoa, kun joku syö jotain safkaa mitä mä en sais syödä.
Mulla on mun mielestä erittäin hyvä suhde ruokaan: ennen ruoka oli mun arkkivihollinen laihdutuksessa, nykyään kun mä syön vaan ruokia mitä mun keho tarvitsee, niin se ei oo vihollinen vaan apuri.
Ruoka on se, joka mahdollistaa mun laihtumisen.
Jos mä en syö, se johtaa lihoamiseen.
Se on maailman ihanin tunne, kun kaupassa tekee vaan ostoksia, joita haluaisi näyttää jokaiselle vastaantulijalle.
Mä oon alkanut kokkaamaan taas, ja kokeilemaan kaikkea uutta.
Jokainen ateria on mulle uusi seikkailu, enkä tarvitse niitä herkkupäiviä, koska oli se sitten kidneypapu pataa tai se tomaattikeitto, niin se on aina mun keholleni lahja.
Mä en nykyään pysty ymmärtämään, miks ihmiset tunkee sisäänsä kaikkea, mitä niiden keho suorastaan inhoaa, kun tarjolla on terveellistäkin ruokaa josta sekä kroppa, mieli, että makunystyrät tykkää.
Tomaattikeitto on huomattavasti paremman makuista ku ällöttävä, limanen, kehontappaja kolmiovoileipä.
Hyi helvetti.
Vaikka mulla ei olis suunnitelmissa laihduttaa, niin en enää silti koskaan vaihtaisi mun ruokavaliotani.
Ehkä mahdollisesti söisin jotain maitotuotteita (maustamaton, rasvaton jogurtti on sellainen mitä kaipaan joskus), ettei tartteis hankkia kalsiumia pillereistä.
Mutta tällä hetkellä maitotuotteet vaan turvottaa, joten en niitä käytä.
Kaikki on valittanut mun syömisistä jo alusta alkaen, vaikka olin vielä normaalipainon puolella, ja hehkutin sitä kuinka täydellistä mun elämä on, kun syön terveellisesti ja säännöllisesti.
Pelkään, että nyt en enää huomaa sitä jos tää meniskin överiksi, koska alussa mulla ei ainakaan ollut mitään ongelmaa, ja mua ärsytti suunnattomasti kun ihmiset aukoi päätään mun terveellisestä elämäntavasta.
Oon oppinut vaan ignoraa ihmisten kommentit, ja ajattelee "Voi teitä raukkoja, jotka syötte kaikkea tuota paskaa ymmärtämättä mitä sisäänne tungette..."
Mun unelma on päästä joskus ravintovalmentajaksi.
Siitä varmasti myöhemmin lisää.
Oon halunnut kuitenkin pitää ihmiset rauhallisina, joten alussa sanoin, että "En mä oo vetämässä tätä överiksi, laihdutan vaan pari kiloo pois."
Pari kiloo lähti, enkä ollut vieläkään tyytyväinen.
Muutin mun rajaani.
"Ei tää överiks mene, mut mul on viel paljon matkaa alipainoon, pidän rajan siinä, eli 46kg."
Saavutin painon 46kg, enkä ollut vieläkään tyytyväinen.
Sen jälkeen en kertonut kun parille lähimmälle ystävälle, että mun tavoitepaino 43kg, ja sen alle en sit enää mene.
Se on jo merkittävää alipainoa.
Saavutin nyt painon 43kg, enkä oo vieläkään tyytyväinen.
Tällä hetkellä mulla on vaarana joutua suljetulle osastolle syömishäiriöklinikalle, pelästyin tästä niin paljon että en uskaltanut enää vastata puhelinsoittoihin, jotka voi mahdollisesti olla mun psykologilta, psykiatrilta tai lääkäriltä.
Silti en todellakaan näe, että mulla olis anoreksiaa.
Mä en tosiaan oo maailman ainoa alipainoinen nainen, jotkut naiset on jo luonnostaan alipainoisia, eikä kukaan niillekään valita.
Mä syön joka päivä, mä rakastan ruokaa omalla tavallani, mä en juurikaan liiku, en nälkiinnytä itteeni, ja tunnen et tää homma on kokonaan kontrollissa.
Lisää myöhemmin, nyt täytyy lopetella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti