Chapter 5

Eilinen menikin yllättävän hyvin.
En syönyt mitään sen krapula-heräämis-ahmimiskohtauksen jälkeen.
Sain jopa nukuttua.
Huhhu, hyvä niin.

Tänään lähti kokeiluun uus ruokavalio.
Aamupalaa en lähtenyt muuttamaan, edelleen se kaurapuuro (144kcal) tosin vähän vajaana, ja musta kahvi.

Jätin pois Omega3-pillerit, koska tonnikalasta saa varmasti tarpeeksi. Jätin pois myös karpalopillerit, koska tänään myöhemmin juon karpalosmoothien. 

Lounaaksi söin taas vaihteeksi tonnikala-kidneypapu-sipuli sekoitusta. Tällä kertaa vaan söin siitä puolet, puolet huomiseksi, eli kaloreita n. 190kcal annoksessa.

Viiden aikaan juon sitten tuon karpalosmoothien, joita sain porukoilta mukaani. Olin perheen ainoa joka pystyi semmoista edes juomaan.
En aio valehdella.
Ei se hyvää ole.
Mutta terveellistä.

Siinä kaloreita 110kcal, joten sillä saan tuon 300kcal täyteen.
100kcal vähemmän kuin tähän asti.

Mulla on koko ajan palava halu vetää kalorit niin alas ku saan joka päivä, mutta ei ei ei ei täytyy pysyä lujana.
Jos sille linjalle lähden, niin se meinaa taas neljän päivän paastoja, säästöliekkiä, painon tyssäämistä siihen paikkaan, lihasten katoamista, ja sitä, että kroppa tottuu liian nopeesti.

Pikkuhiljaa kun vähentää, niin painokin tippuu.

Oonkohan mä maailman ainoa, jolla se ongelma, että haluaisi syödä vähemmän, mutta pakottaa ittensä syömään enemmän?
Varmaankin.

Syömisestä muutenkin tullut enemmän suorittamista, ku ennen se oli suuri nautinto ja päivän kohokohta.
Nyt sitä vaan ajattelee "Ei saatana, kello jo yks, nyt pitää syödä..."

Miksei ruokaa vois korvata pillereillä?
Napsis semmosen nassuunsa ja siitä saisi sitten kaikki proteiinit, vitamiinit ja tarvittavan energian?
Olis aika paljon helpompaa.

Ehkä mä kehitän tämmösen joskus.
Sit se pelastais nälänhädänkin Afrikassa.
Joo.
Tää kuulostaa hyvältä suunnitelmalta.

Olisin halunnut tänään lähteä lenkille, mut mun nilkat on murskana.
Siis oikeesti.
Tupakalle kävelykin on jo tuskaa.

Mulla muuten alkaa menee totaalisesti kärsivällisyys tähän jatkuvaan väsymykseen ja kylmyyteen.

Siis tää paleleminen.
Tää on ihan omaa luokkaansa.
Mun oli pakko eilen mennä kuumaan kylpyyn vaan lillumaan, koska en saanut mun kropan lämpötilaa nousemaan sitten millään.
Hetken kärvisteltyäni sohvalla melkeen itku silmässä ku niin kylmä vaivauduin pesemään ton mun kylpyammeen et sinne voi mennä.
Koska se oli likainen.
Tosi likainen.

Kolmas kuppi mustaa vahvaa kahvia mennyt, ja silti tuntuu et nukahdan koko ajan pystyyn.
En meinannut päästä kauppaankaan asti ku väsytti niin paljon.
Matkalla taas tuntui, että välillä silmät on kiinni ja oikeesti nukun samalla ku kävelen.
Hrr.

Mua myös ärsyttää tää jalkojen jatkuva turvotus.
Hmph.
Johtuu varmaan proteiinien puutoksesta.
Jäi vähän niiden hankkiminen vähälle tuossa viikonloppuna.
Noh, eiköhän ne nyt ala normalisoituu ku tänään ollut niin super-proteiininen safkailu !

Mulle oltiin tosiaan laitettu lähete sinne psykiatriselle akuuttipoliklinikalle, huomenna pitäis mennä sinne lääkärin vastaanotolle.
En mä jaksa alkaa täällä selittää sen enempää tästä, koska se on naurettavaa.
Lueskelin ja selvittelin enemmän tätä asiaa, ja tää lääkäri aika oliskin ollut semmonen "muodollisuus" ennen pakkohoitoon joutumista osastolle.
HAH !
Idiootit.
En todellakaan oo menossa.

Joten skippaan vaan huomenna sen lääkäriajan.
Enkä enää ikinä näytä naamaani tuolla nuorisopsykiatrisella osastolla.

Hiukan harmittaa sinänsä, koska mut oltiin just siirretty aikuispsykiatrialle, ja siellä olisin saanut uuden psykologin.
Koska tää mun nykyinen on suoraansanottuna ihan hirveä.
Siinä missä sen pitäis auttaa mua, niin joka kerta sieltä lähtiessäni joko nielen kyyneleitä, tai sitten lasken päässäni jatkuvasti kymmeneen, etten heitä sitä ämmää jollain tuolilla päähän.
Mulla on ikävä mun lukiopsykologia.
Se auttoi mua ymmärtää itteeni niin paljon enemmän...
Tää nykyinen vaan toistaa "Sun pitäis..." lausetta.
"Sun pitäis hoitaa sun kouluasiat."
"Sun pitäis syödä paremmin."
"Sun pitäis olla iloisempi."
"Sun pitäis syödä sun lääkkeitä."
"Sun pitäis hankkii töitä."
"Sun pitäis olla terve."

AIJAA VAI !?
HYVÄ KUN KERROIT, MIKSKÖHÄN EI OO ITELLE TULLUT MIELEEN !?!!??!

Mä en oo niitä vaikeita nuoria, jotka vaan aukoo päätään psykologeilleen.
Mä oon niitä, jotka arvostaa sitä et toinen koittaa auttaa.
Olihan mulla suunnitelmissa itsekin ruveta joskus psykoterapeutiksi.

Mut tää nainen.
Ei herranjumala.

Mulla ollut jos minkälaista lääkitystä ja aina kaikki lääkärit yms. koittanut tyrkyttää mielialalääkkeitä mitä en oo kuitenkaan suostunut ottamaan, koska niistä tulee niin zombi olo.
Viime talvena mun tila kuitenkin romahti huomattavasti, joka aamu mä itkin ku tajusin olevani edelleen elossa, en pystynyt menee kouluun, en näkee kavereita, välillä en vastannut edes puhelimeen pariin päivään, ja loppujen lopuksi, en pystynyt nousee edes kauppaan hakee ruokaa.

Sillon tajusin, että mun on pakko alottaa se lääkitys että saan edes sen zombi olon.
Ainakin pystyn hoitaa asiani, enkä rukoile koko ajan jotain suurempaa voimaa et tappais mut ku en ite sitä pysty tekee läheisten takia.

Keräsin itteeni henkisesti ihan helvetin kauan, että sain sanottua sille psykologille et "Mä haluun alottaa lääkityksen, musta tuntuu et oon sekoomassa ja pelkään et hukuttaudun kohta kylpyammeeseen."

Mitä se teki?

Laitto lähetteen labraan tsekatakseen vitamiiniarvot,josko tää vaik lähtis B-vitamiinii popsimalla.

Kyl se tästä vissiin sanomista sai myöhemmin, koska toinen psykologi myöhemmin kauhisteli et miten mulla ei voi olla mitään lääkitystä päällä.

Melatoniini ja B-vitamiinit vaihtu nopeesti Ketipinoriin (antipsykoosilääke), mut en näe enää tällä hetkellä tarvetta niille, koska tila paljon parempi ku mitä se talvella oli.

Pientä hermolomaa tässä pitänyt, vaihtanut ruokavaliota terveellisempään, alkanut nukkumaan, hoitanut asioita jne.
Oon onnellinen ku herään aamuisin.

Vaikka mun elämä ei olekaan täydellistä, niin silti elämä itsessään on niin kaunis asia, että oon onnellinen.

Mun onnellisuus ei perustu muihin ihmisiin, rahaan, tai muuhun tälläseen. Mä oon käynyt niin monta kertaa pohjalla, menettänyt kaiken ja joutunut selvii kaikesta yksin ilman ystäviä, perhettä, rahaa, tai edes kämppää.

Oon huomannut et jokanen ihminen aina väittää käyneensä pohjalla.
Kukaan ei näe niitä asioita joita pitää itsestäänselvyytenä.
Perhe joka välittää, asunto, ruoka, pari kaverii faces joille kehtaa viel puhuakin, terveys...

Mä oon ollut pisteessä missä mulla ei ollut ketään jolle soittaa, päiviä syömättä ku ei rahaa ruokaan, laskut menossa ulosottoon, kämppä meni alta, terveys romahti ja kolmea eri kasvainta epäiltiin samaan aikaan, jätkä otti ja petti, raiskauksia, pahoinpitelyjä yms yms yms...
Lista on loputon.

Mut ei elämässä oo ainoastaan siitä kyse, että siitä tekee siedättävän.
Moni tietää että mä tuun onnelliseksi "hävyttömän pienistä asioista".

Se on totta.
Koska ne hävyttömän pienet asiat on asioita, jotka elämä antaa, eikä ota pois.
Ne on niitä asioita, joita ei voi menettää.
Sitku menettää kaiken, niin tajuaa, ettei voi laskea onnellisuuttaan niiden asioiden varaan, jotka on katoavaisia.

Mä tuun onnelliseksi siitä tiedosta, että mä oon vapaa.
Me ollaan kaikki vapaita.
Me voidaan tehdä meidän elämällä mitä vittua me ikinä halutaankaan.
Jos pännii elää täällä Suomessa missä menettänyt mukamas kaiken, niin voi hyvin lähteä vaikka Afrikkaan elämään jonnekin metsään.
Meillä on niin hävyttömän paljon vaihtoehtoja, mitä me voidaan elämällä tehdä.
Joskus mua jopa ahdistaa hetken, ku mietin etten pysty kokemaan kaikkea mitä elämä meille tarjoaa.
Niin paljon kauneutta kaikkialla, mä haluun nähdä tulivuoret, vesiputoukset, mennä juttelee jollekin randomille Pariisin kahvilassa, ratsastaa kirahvilla, meditoida munkkiluostarissa...

Mä haluun nähdä ja kokea kaiken.
Eikä täs elämässä kukaan muu rajoita mun tekemisiä kuin minä itse.
Toki on olemassa sääntöjä ja lakeja, mut sekin on ihan oma päätös noudattaako niitä vai ei.

Mä voin tehdä mitä vaan.
Mä oon vapaa.
Ja elämä on niin kaunis.

Mä tuun onnelliseksi kun aurinko paistaa mun naamaani ku oon parvekkeella tupakalla.
Mä tuun onnelliseksi kun joku roska tanssii tuulessa.
Mä tuun onnelliseksi kun mä nään jonkun toisen hymyilevän.
Mä tuun onnelliseksi kun mä voin vaan juosta metsässä, tuntea tuulen mun naamaa vasten, ja todeta, ettei tätäkään voi kukaan, milloinkaan, koskaan ottaa multa pois.

Paitsi jos katkoo mun jalat.
Mut mulla on senkin jälkeen miljoonia asioita mistä voin tulla onnelliseksi.

Elämä ei tuu koskaan olee täydellistä, ei voi olettaa että kaikki menis aina vitun hyvin, koska ei se mee.
Shit happens.
Deal with it.
Jos haluut elää tasapaksuu elämää ilman sen suurempii murheita niin siitä vaan.

Meitsi elää täysillä, käyn välillä pohjalla ja nousen sieltä ylös.
Kaikki aina säälii mua, miettii miten aina selviin kaikesta, hokee että mun pitäis kirjottaa kirja tai tehdä elokuva mun elämästä ku ei kenelläkään tapahdu näin paljon paskaa ku mulle.
Psykologi toisensa perään miettii, miten voin olla viel näinkin selväjärkinen.
"Oon tehnyt näitä töitä yli 30-vuotta, mut en oo koskaan tavannut ihmistä jolle olis sattunut noin paljon asioita ku sulle. Ja edelleen noin selväjärkinen."

Siihen pitää vaan psyykata ittensä.
Pitää ymmärtää et ne on vaan tapahtumia toisensa perään mitä sä et luultavasti enää kuolinvuoteellas muista, koska siellä sä muistelet vaan niitä hyviä asioita joita saavutit elämässä.
Mulle alamäki on merkki siitä et kohta mennään taas ylös ja lujaa.

Koska sit ku menettää kaiken...
Sä voit alottaa ihan alusta.
Ja se tekee tästä elämästä niin kaunista, niin vapaata, niin täynnä mahdollisuuksia.

Mutta.
Jos joku saatanan psykologi yrittää tyrkätä mut jonnekin osastolle...
Siin kohtaa meitsi kyl sanoo ei kiitos tälle mahdollisuudelle.

I have no time for that shit.

Ja osaan kyllä parantaa ite itteni.

En sentään hoe itelleni et "Sun pitäis...".

Meni vissii vähä yli aiheen?
Mut sainpahan taas avautua.