Viikonloppu meni tosi yllättävän hyvin..!
Kaveri tuli tänne ja tarkoitus oli hiukan viikonloppu mässäillä.
Mietin pääni puhki miten selviän tästä ilman mitään sen suurempia kaloripommeja, karkkeja, suklaata, jäätelöä jne.
Joten keksin tehdä meille niitä pannukakkuja mansikkarahkalla!
Eli pannukakkuihin tuli 2 banaania ja 6 kananmunanvalkuaista ja mansikkarahkaan rasvatonta maitorahkaa ja mansikoita.
Ei mitään muuta.
Kavereita oli kaksi paikalla ja molemmat kehus että oli hyvää jne, toinen kyllä sanos että olis voinut lisätä sokeria, mutta hyi helvetti ei todellakaan.
Seuraavana päivänä otin tätä syömistä takaisin ja söin koko päivänä vaan kaks omenaa.
Tänään paino oli 36,9kg.
Ensin vaaka näytti 36,8kg mut mun oli pakko tarkistaa se taas vaihteeksi neljä kertaa, ja jokaisella muulla kerralla näytti 36,9kg joten luotan siihen.
Eli välitavoite 37,7kg saatu, päätavoite 37kg saatu ja nyt mentiin alle.
Ja kyllä.
Tässä kävi niinku aina ennenkin.
Tavoite muuttui.
Tavoitepaino 35kg.
Mulla ei oo semmosta fiilistä et olisin nyt laihimmillani.
Eikä toi luku antanut mulle sitä tyydytystä ja iloa mitä kaipasin.
Se näyttää edelleen liian suurelta.
Ainoo asia mikä mulla pyörinyt päässä on ne sanat, jotka mun kaveri joskus sanoi mulle.
"Lupaa mulle ettet mee ainakaan alle 35kg..."
Ja heti saan ton käännettyy mun mielessä et 35kg on vielä hyväksyttävä paino, enkä oo tarpeeks laiha jollen pääse siihen.
Joten tohon on pakko päästä.
Ja on se nyt numeronakin paljon kivempi ku 37kg.
Miten toi 37kg voikin tuntua niin paljolta tällä hetkellä...
Mä meinasin että voisin tänne blogiin laittaa "Ennen jälkeen" kuvan, mut en oo viel 100% päättänyt.
Ehkä mä laitan, ehkä en, se nähdään.
Ps. Mulla on ihan jäätävä nälkä.
lauantai 1. elokuuta 2015
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Chapter 31
Viikonlopusta selvitty.
Ei puhtain paperein, mutta selvitty kuitenkin.
Perjantaista en haluaisi edes puhua, meni juurikin niin kuin olin kuvitellut että tulee menemään.
Soitin iskälle että tulis ostelemaan mun kanssani ruokaa grillattavaksi mulle ja mun kahdelle kaverille joiden synttäreitä vietettiin. Näin mä ajattelin että onpahan mulla pieni kontrolli siitä mitä kaikkea me syödään, minimoi vahinkoa mahdollisimman paljon etukäteen.
Kyllä se taas paljon huomautteli tästä laihuudesta.
Koittivat vaimonsa kanssa tyrkyttää vähän kaikkea kaupasta "Ota tätä nyt kotiin varastoon".
Jokaseen tarjoukseen vastasin "Emmä käytä maitotuotteita." "Siin on vehnää, maha ei kestä." "Emmä oikeen syö noita." jnejne.
Liekö olleen jo epäilyttävää, mut mulle nyt tärkeintä oli se, ettei mul ainakaan himassa oo sit viel odottelemassa jotain ylimääräistä safkaa ahmijaansa.
Iskä sit kuitenkin sniikisti laittoi mukaan keksipaketin.
Huoh.
Kyselivät monta kertaa "Etteks te mitään makeaa pikkupurtavaa tarvii?"
Ja mä sain pidettyä niskastani kiinni.
En ostanut mitään karkkia yms.
Ostin salaatin ainekset, maustamattomia kanan rintafileitä (kevyin osa kanasta), jotain pihvejä, mansikoita jne...
Makkarat jätin kokonaan pois.
Sori kaverit.
Liikaa turhia kaloreita.
Kun pääsin kaverille niin tehtiin safkaa, syötiin, ja sit ne halus kilistellä kuohuvaa.
Oushiet...
Olin koko ajan laskenut sen varaan, et kuhan en ala ryyppää niin kaikki on hyvin.
Mut ei.
"Kyl mä pystyn vaan yhen lasin juomaan..."
Niin.
Pystyitkö?
Pystyitkö jättää sen yhteen lasilliseen?
Ja kaikki me tiedetään miten tarina jatkuu:
Ryyppääminen lähti lapasesta, sit iski känni-ahmiminen, mikä tietenkin johtaa siihen et ramppaan vessassa oksentelemassa.
Siis.
Nyt puhutaan ihan naurettavista määristä sitä ruokaa.
Joten en ala listaamaan.
Oksentamassa kävin niin monta kertaa, että loppujenlopuksi oli verta oksennuksen joukossa.
Ei sillä, että se olis tätä kohtausta lopettanut.
Nojoo.
Eli näin perjantai.
Onneks tää on nyt ohi...
Seuraavana aamuna heräsin kaverin sohvalta krapulassa, kurkku turvonneena, ääni käheänä, ja erittäin loppuneena.
Käytiin hakemassa aamupalaa, ostin paketin kirsikkatomaatteja ja yhden pienen rahkan (79kcal).
Tässä oli mun koko päivän syömiset.
Lähdettiin viihteelle, tosin joutusin kesken illan käymään himassa pyörähtää.
Tarkemmin sanottuna, pyörtymässä.
Sit keräsin itteni ja lähdin takaisin.
Heh.
Seuraavan kerran söin sunnuntai iltapäivällä kun kotiin pääsin reissultani.
Kaks nektariinia.
Illalla söin 300g pinaattikeittoa.
Ja siinä mun päivän syömiset.
Tänään aamulla aamupaino oli 37,9kg
Mun oli pakko tarkistaa se neljä kertaa, koska olin niin onnellinen tosta lukemasta!
Siitä on jo liian kauan kun luku ollut alle 38kg... <3
Enää 0,2kg mun ekaan tavoitteeseen... <3
37,7kg here I come !
Tosin tuossa just viikonloppuna valehtelin että oon lihonnut jo.
Ups.
Mulla ei näin kokonaisuudessa ollut kovin hyvä viikonloppu.
Tai siis...
Se oli aika katastrofaalinen.
Tuntui taas siltä et kaikkien ihmisten ainoa tavoite on tehdä mun elämästä hitusen vaikeampaa.
Sunnuntai menikin siinä kun itkettiin kaverin kanssa mun vessan lattialla mun elämäni epäonnisuutta, sitä, miten mun ainoa tehtävä on aina olla täydellinen ja tehdä kaikki muut onnelliseksi, ja sit takaisin saan aina paskaa.
Niin.
On ne ihmiset aina niin hurmaavia.
Myönnettäköön, että nää jutut on niitä jotka saa mut pitämään laihdutuksen kontrollista yhä tiukemmin kiinni.
Ana is my only true friend ja sen kyllä huomaa.
Tuli taas viikonlopulta paljon kommentteja mun painosta, ei tosin yhtäkään positiiviseen viittaavakaan.
Joku random jätkä jonka näin lauantaina ekaa kertaa kysy multa out of nowhere jatkoilla "Ooks sä perfektionisti?"
Toi tuli niin puskista et mä ensin vaan jäähdyin ja kaikki vaan tuijotti mua ja odotti vastausta.
Mä tein tästä kysymyksestä liian ison mun pään sisällä, kauheet paineet mitä vastaan.
"Noo heh kuulemma."
"Mä aattelinki ku se paistaa susta läpi."
Niinhän se tekee.
Yritäppä itse olla pikkukylän "ihmelapsi" jolta odotetaan pelkkiä kymppejä ja parhautta urhilussa, musiikissa, ja oikeastaan kaikessa mihin ikinä ryhtyykään.
Ja sitten tyytyä keskivertoon.
Niinpä.
Ei ollutkaan niin helppoa sanoa "se on ihan hyvä noin".
Mä vihaan sanoja "ihan hyvä".
Ei puhtain paperein, mutta selvitty kuitenkin.
Perjantaista en haluaisi edes puhua, meni juurikin niin kuin olin kuvitellut että tulee menemään.
Soitin iskälle että tulis ostelemaan mun kanssani ruokaa grillattavaksi mulle ja mun kahdelle kaverille joiden synttäreitä vietettiin. Näin mä ajattelin että onpahan mulla pieni kontrolli siitä mitä kaikkea me syödään, minimoi vahinkoa mahdollisimman paljon etukäteen.
Kyllä se taas paljon huomautteli tästä laihuudesta.
Koittivat vaimonsa kanssa tyrkyttää vähän kaikkea kaupasta "Ota tätä nyt kotiin varastoon".
Jokaseen tarjoukseen vastasin "Emmä käytä maitotuotteita." "Siin on vehnää, maha ei kestä." "Emmä oikeen syö noita." jnejne.
Liekö olleen jo epäilyttävää, mut mulle nyt tärkeintä oli se, ettei mul ainakaan himassa oo sit viel odottelemassa jotain ylimääräistä safkaa ahmijaansa.
Iskä sit kuitenkin sniikisti laittoi mukaan keksipaketin.
Huoh.
Kyselivät monta kertaa "Etteks te mitään makeaa pikkupurtavaa tarvii?"
Ja mä sain pidettyä niskastani kiinni.
En ostanut mitään karkkia yms.
Ostin salaatin ainekset, maustamattomia kanan rintafileitä (kevyin osa kanasta), jotain pihvejä, mansikoita jne...
Makkarat jätin kokonaan pois.
Sori kaverit.
Liikaa turhia kaloreita.
Kun pääsin kaverille niin tehtiin safkaa, syötiin, ja sit ne halus kilistellä kuohuvaa.
Oushiet...
Olin koko ajan laskenut sen varaan, et kuhan en ala ryyppää niin kaikki on hyvin.
Mut ei.
"Kyl mä pystyn vaan yhen lasin juomaan..."
Niin.
Pystyitkö?
Pystyitkö jättää sen yhteen lasilliseen?
Ja kaikki me tiedetään miten tarina jatkuu:
Ryyppääminen lähti lapasesta, sit iski känni-ahmiminen, mikä tietenkin johtaa siihen et ramppaan vessassa oksentelemassa.
Siis.
Nyt puhutaan ihan naurettavista määristä sitä ruokaa.
Joten en ala listaamaan.
Oksentamassa kävin niin monta kertaa, että loppujenlopuksi oli verta oksennuksen joukossa.
Ei sillä, että se olis tätä kohtausta lopettanut.
Nojoo.
Eli näin perjantai.
Onneks tää on nyt ohi...
Seuraavana aamuna heräsin kaverin sohvalta krapulassa, kurkku turvonneena, ääni käheänä, ja erittäin loppuneena.
Käytiin hakemassa aamupalaa, ostin paketin kirsikkatomaatteja ja yhden pienen rahkan (79kcal).
Tässä oli mun koko päivän syömiset.
Lähdettiin viihteelle, tosin joutusin kesken illan käymään himassa pyörähtää.
Tarkemmin sanottuna, pyörtymässä.
Sit keräsin itteni ja lähdin takaisin.
Heh.
Seuraavan kerran söin sunnuntai iltapäivällä kun kotiin pääsin reissultani.
Kaks nektariinia.
Illalla söin 300g pinaattikeittoa.
Ja siinä mun päivän syömiset.
Tänään aamulla aamupaino oli 37,9kg
Mun oli pakko tarkistaa se neljä kertaa, koska olin niin onnellinen tosta lukemasta!
Siitä on jo liian kauan kun luku ollut alle 38kg... <3
Enää 0,2kg mun ekaan tavoitteeseen... <3
37,7kg here I come !
Tosin tuossa just viikonloppuna valehtelin että oon lihonnut jo.
Ups.
Mulla ei näin kokonaisuudessa ollut kovin hyvä viikonloppu.
Tai siis...
Se oli aika katastrofaalinen.
Tuntui taas siltä et kaikkien ihmisten ainoa tavoite on tehdä mun elämästä hitusen vaikeampaa.
Sunnuntai menikin siinä kun itkettiin kaverin kanssa mun vessan lattialla mun elämäni epäonnisuutta, sitä, miten mun ainoa tehtävä on aina olla täydellinen ja tehdä kaikki muut onnelliseksi, ja sit takaisin saan aina paskaa.
Niin.
On ne ihmiset aina niin hurmaavia.
Myönnettäköön, että nää jutut on niitä jotka saa mut pitämään laihdutuksen kontrollista yhä tiukemmin kiinni.
Ana is my only true friend ja sen kyllä huomaa.
Tuli taas viikonlopulta paljon kommentteja mun painosta, ei tosin yhtäkään positiiviseen viittaavakaan.
Joku random jätkä jonka näin lauantaina ekaa kertaa kysy multa out of nowhere jatkoilla "Ooks sä perfektionisti?"
Toi tuli niin puskista et mä ensin vaan jäähdyin ja kaikki vaan tuijotti mua ja odotti vastausta.
Mä tein tästä kysymyksestä liian ison mun pään sisällä, kauheet paineet mitä vastaan.
"Noo heh kuulemma."
"Mä aattelinki ku se paistaa susta läpi."
Niinhän se tekee.
Yritäppä itse olla pikkukylän "ihmelapsi" jolta odotetaan pelkkiä kymppejä ja parhautta urhilussa, musiikissa, ja oikeastaan kaikessa mihin ikinä ryhtyykään.
Ja sitten tyytyä keskivertoon.
Niinpä.
Ei ollutkaan niin helppoa sanoa "se on ihan hyvä noin".
Mä vihaan sanoja "ihan hyvä".
torstai 23. heinäkuuta 2015
Chapter 30
Mua on tosiaan koeteltu tässä lähiaikoina.
HAH.
Mä hiukan yritin ilmaista etten oo niin kauheen innoissani, mut ajattelin sit lopulta, et ei se mun maailmaa kaada jos juon vaan pari senttii viinaa lantrattuna funlight (kaloriton mehu) mehuun.
"JOO HEI HYVÄ IDEA! Mun äiti tekee aina ihan sairaan hyvää salaattia! Joo sitä meijän on pakko tehä! Mul on jo melkeen kaikki aineksetkin himassa, majoneesi löytyy, kinkku...."
"Öäää joo mut mullakin on kyl paljon kaikkii kivoi reseptei..."
"Eiku meijän on oikeesti ihan pakko tehä sitä! Se on ihan sairaan hyvää! Oota mä kysyn siltä reseptii!"
"Öää..."
Joo.
Ei mennyt ihan niinku suunnittelin.
Tommonen majoneesi-italiansalaatti on pahempi kaloripommi ku mikään makkara tai muu.
Noh, huomenna totuuden hetki koittaa.
Meinasin ostaa kavereille kaikkii herkkui synttärilahjaksi, mut en todellakaan uskalla, koska ollaan samassa paikassa, niin menis siihen et söisin niiden herkkuja. Ugh. Eli varmaan meen alkosta ostamaan jotain ällöjä liköörejä/vastaavia mihin en kännissäkään koskis. Vaatteita yms en voi ostaa, koska nää muidut kuuluu kategoriaan "henkilöt joilla on jo kaikkea ja saavat kaiken".
En oikeesti tiiä yhtään miten huominen tulee menemään...
Mut onneks kavereiden synttärei vietetään vaan kerran vuodessa.
Niin monta tilannetta, jotka normaalisti tiedän jo katastrofi-tilanteiksi.
Niitä joita välttelen loppuun saakka.
Eli siis ihmisten tapaamiset.
Mut varsinkin se yksi ystävä, jonka kanssa suorastaan velvollisuus mässäillä.
En jaksa pitkän kaavan mukaan selittää, koska on paljon muutakin asiaa.
Mutta siis; olin koittanut varautua jo henkisesti siihen, että taas tulee kalorit paukkumaan montaa tuhatta, karkkia, jäätelöä, jnejnejne. Jätin jopa aamupalan syömättä, ja olin edellisenä päivänä vetänyt 400kcal:lla.
Mutta kuin ihmeenkaupalla, mässäilin koko päivän aikana:
2 omenaa
Puol pakettii viinirypäleitä
Kourallisen pähkinöitä
Ja sit tein meille ruuaksi (kaveri toi ainekset mukanaan) sitä mun bravuuria, jauheliha-tomaatti sekoitusta.
Kauhukseni huomasin, että kaveri oli tuonut jauhelihapaketin, jossa oli 600g jauhelihaa.
Paniikki kulki mun lävitse kun mietin, miten pystyn välttää epäilysten herättämisen mut silti annostelee itelleni sitä jauhelihaa vähemmän.
HAH.
Fiksu minä.
Käytin vaan 2/3 jauhelihasta siihen "salaattiin" miksi lie haluaakaan kutsua, otin meille punaiset kulhot (lautaset likaisena) mulle sen pienimmän ja kaverille suurimman, lappasin sitä ylijäämäjauhelihaa pienen sipauksen omalle kupille, ja loput kaverille.
Se katto koko ajan vierestä, mut kiitos mun kulho-valintojen ja pienen hämäyksen, se ei tajunnut mitään.
Sit ku sitä jauheliha-tomaatti sekoitusta lappasin, niin pyrin kaataa suurimmanosan jauhelihasta kaverille, ja mulle enemmän tomaattia.
Näin.
Mun total ateria about 300kcal.
Sit kaverille tuli kauheet "mättöfiilikset", ja rupes siinä ehdottelee et mennään ostaa vähän mättöö jnejne.
Oushiet, oushiet...
Okei, se osti itelleen purkillisen rukiininen pähkinäjogurttia ja suklaalevyn, ja meitsi osti itelleen luumutomaatteja ja omenan.
Tää ehkä jo hiukan herätti epäilyksiä...
Mut ihan sama.
Ja näillä selvisin tästä mässäilypäivästä, WUHUU !
Tietenkin kalorit paukku yli, mut alle 1000kcal, varmaan ennätys tän kaverin kanssa.
Seuraava katastrofi tilanne syntyi eilen, kun mun piti mennä näkemään toista kaveria.
Okei, päivä alkoi hyvin, aamupuuro 100kcal ja päivällinen about 320kcal. Pyöräilyä 6km.
Sit lähdin kaverille, pyöräilyä lisää 4-5km.
Tää on se kaveri, jonka kaapit tuppaan aina syömään tyhjiksi.
Joten ennakoin, ja ostin miniporkkanoita (80kcal).
Näin sain mun kalorit täyteen.
Sit se rupes puhelee et vois sivistyneesti ottaa hiukan alkoholia.
Eikä...
Ei nyt...
Mä hiukan yritin ilmaista etten oo niin kauheen innoissani, mut ajattelin sit lopulta, et ei se mun maailmaa kaada jos juon vaan pari senttii viinaa lantrattuna funlight (kaloriton mehu) mehuun.
En tiiä tarkalleen kuinka paljon parissa sentissä viinaa on kaloreita.
Sit mentiin chillailee ja juomaan, ja mä olisin jo melkeen halunnut lähteä kotiin, mut se kinus ja kinus et mennään viel terassille istuskelee.
Äääh...
Nojoo, se lupas yhet juomat siellä tarjota, ja join sit tuopillisen kaljaa siinä.
Ja eikös tää päätynyt siihen et molemmat sieltä terassilta päästyään totea et "Oumaigoosh nyt on pakko saada jotain ruokaaaaa...!"
Kaveri heti julisti et sen on PAKKO päästä heselle syömään.
Eikää.....
Mut mä pysyin edelleen lujana, ja sanoin että mä haluun käydä kaupas hakee jotain safkaa.
Ja mitä mä hain?
Kirsikkatomaatteja ja yhden omenan.
Voitto.
Kun päästiin kaverille, se viel tyrkytti mulle tomaattikeittoaan jne syötäväksi sen aikaa ku se käy hesellä.
No, pienessä hiprakassa sitä tuli taas vedettyä se tomaattikeitto, pari-kolme nakkia ketsupilla, nutellaa hiukan suoraan purkista ja jotain lauantaimakkaraa.
Söin nää kaikki siis sinä aikana ku kaveri oli poissa, aikaa meni n. 5min ja sit juoksin vessaan oksentamaan.
Kiitos ystävämme alkoholin, nää tuli aika vaivattomasti ulos kerralla.
Ja koska mulla oli ne tomaatit/omena pohjalla, niin auttoipa sekin.
Huomas jopa et sen oksentamisen jälkeen oli taas hiukan nälkä, HALLELUJAH, eli niitä kaloreita ei ehtinyt imeytymään.
No okei, ei ehkä muutenkaan tolla nopeudella millä ton tein...
Jäin sinne yöksi, yöllä himoitsin niitä nakkeja, mut sain itteni pidettyy sohvalla.
Aamulla kun heräsin krapulassa, niin todellakin teki mieli kaikkea mitä siellä kaapissa oli (edelleen ne nakit ja muut suolaiset ja nutella...), varsinkin kun kaveri oli lähtenyt jo töihin.
Mut tapahtui jotain ennennäkemätöntä.
Mä oikeesti pysähdyin siihen jääkaapin eteen, ajattelin asiaa hetken, ja totesin et ei.
Nyt loppu kierre.
Mä en syö mitään tuolta kaapista.
Joten pyöräilin aamusta himaan 5km, söin vasta täällä aamupalani, ja vaikka oikeastaan nälkää ei oo ollut, oon silti väkisin työntänyt safkaa alas.
Nyt jokainen pro-ana haukkoo henkeään et miks mä syön jollei tee edes mieli eikä kukaan oo pakottamassa.
Rytmi.
Ja pelko siitä että tulee nälkä.
Koska ahmiminen.
Ruuaksi tein banaani-pannukakkuja.
Ei ehkä paras valinta tähän oloon, kun ei tee mieli muutenkaan syödä mitään.
Mut siis nää on ihan naurettavan hyviä!
Tässä mun ohje:
-2 kypsää pienehköä banaania (mulla kaupan puntari näytti yhteensä 300g)
-6 kananmunan valkuaista
Sit vaan nää sekotetaan yhteen (ite muussailin vaan haarukalla mössöksi, voi käyttää myös jotain sauvasekotinta jos haluaa.).
Paistamiseen en edelleenkään käytä mitään rasvaa tai mitään, enkä oo vieläkään huomannut että siitä erityisemmin haittaa olis.
Turhia kaloreita.
Näitä paistaessa tulee ottaa pari asiaa huomioon:
1. Matala tai keskilämpö (mulla 4/6) tai muuten pinnasta tulee musta.
2. Pieniä pannukakkuja vain, muuten kääntäminen voi olla tuskallista (ja hauskempi syödä kun pieniä).
3. Paistamiseen menee enemmän aikaa ku normaali letun, 3-4min per puoli on aika hyvä.
Lisukkeeksi tein kaloritonta metsämarjakiisseliä/hyytelöä.
Oli aika summittaista noiden ainesten määrien kanssa, mut about 0,5l funlight metsämarjamehua (0kcal) ja psylliumjauhetta vajaa 1rkl.
Oon siis tosiaan korvannut tolla psylliumjauheella perunajauhon, koska pelkästään jo parista teelusikallisesta perunajauhoja tulee joku 40kcal, psylliumjauhe sen sijaan lähes kaloritonta, ja auttaa ummetukseen.
Koko aterian kalorit alle 300kcal, mut toi ohje tarkotettu tosiaan kahdelle, yksin syödessä toi oli ihan överimäärä.
(Kaikki pannukakut ei siis tosiaan ole kuvissa...)
Kuten sanoin, ihan naurettavan hyviä, mut sen kasan mitä määki niitä söin niin alkoi se makeus tökkimään. Ovat siis huomattavasti makeempia ku normaalipannarit, ja sen takia en voi vieläkään uskoa et niin vähän kaloreita...
Mut totta se on.
Meni mulla siihen pari tuntia, söin osissa noita pois, ja viimeisen palan nielaistuani oli semi voittaja fiilis.
Ähky, mut voittaja fiilis.
Alkuperäinen ohje:
1 iso banaani
2 kananmunaa
Total: 256kcal
Mun versio:
1 keskikokoinen/pienehkö banaani
3 kananmunanvalkuaista
Total: 131kcal
Jep.
Kannattaa vaan jättää se keltuaiset käyttämättä.
1 kananmuna = 78kcal
1 valkuainen = 17kcal
Paino on viimeksi kun katsoin ollut 38,3kg edelleen.
Pientä ummetusta yms ollut (joka nyt ton psylliumjauheen ansiosta helpottanut hiukan) mikä varmaan pitää painoa yllä.
Tänään en oo käynyt kattoo.
Huomenna vietetään mun kahden parhaan kaverin synttäreitä kolmestaan.
Lupasin grillata ja ryypätä niiden kanssa.
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!
Tää on niinku kaikki katastrofitilanteet laitettuna yhteen.
Eilen jo otin varovaisesti kaverille puheeksi et "Voitais tehä joku yhteinen salaatti, niinku ei mitään kurkku-salaatti-tomaatti juttuu vaan mul on aika paljon salaattireseptei ja ---"
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!
Tää on niinku kaikki katastrofitilanteet laitettuna yhteen.
Eilen jo otin varovaisesti kaverille puheeksi et "Voitais tehä joku yhteinen salaatti, niinku ei mitään kurkku-salaatti-tomaatti juttuu vaan mul on aika paljon salaattireseptei ja ---"
"JOO HEI HYVÄ IDEA! Mun äiti tekee aina ihan sairaan hyvää salaattia! Joo sitä meijän on pakko tehä! Mul on jo melkeen kaikki aineksetkin himassa, majoneesi löytyy, kinkku...."
"Öäää joo mut mullakin on kyl paljon kaikkii kivoi reseptei..."
"Eiku meijän on oikeesti ihan pakko tehä sitä! Se on ihan sairaan hyvää! Oota mä kysyn siltä reseptii!"
"Öää..."
Joo.
Ei mennyt ihan niinku suunnittelin.
Tommonen majoneesi-italiansalaatti on pahempi kaloripommi ku mikään makkara tai muu.
Noh, huomenna totuuden hetki koittaa.
Meinasin ostaa kavereille kaikkii herkkui synttärilahjaksi, mut en todellakaan uskalla, koska ollaan samassa paikassa, niin menis siihen et söisin niiden herkkuja. Ugh. Eli varmaan meen alkosta ostamaan jotain ällöjä liköörejä/vastaavia mihin en kännissäkään koskis. Vaatteita yms en voi ostaa, koska nää muidut kuuluu kategoriaan "henkilöt joilla on jo kaikkea ja saavat kaiken".
En oikeesti tiiä yhtään miten huominen tulee menemään...
Mut onneks kavereiden synttärei vietetään vaan kerran vuodessa.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Chapter 29
Mä oon tällä hetkellä onnellinen.
Jollain tapaa taas tyytyväinen itseeni, ja tunne onnistumisesta.
Tunne siitä etten halua koskaan lopettaa tätä.
Perjantai ei mennyt hyvin...
Söin kaikki ne safkat mitä pitikin ennen baariin lähtöä, kaikki olis sujunut hyvin jollei ihmiset olis alkanut säätää jnejne ja kun koko illan olin selvänä yksin siellä (totaalikieltäytyminen alkoholiin takaisin) niin oli kyllä _KURJA_ olo.
Joten lähdin kävelemään kotiin.
Syvistäkin syvin vitutus päällä, joten ihan kuin transsissa, mä vaan kävelin sinne huoltoasemalle hakemaan jotain mitä voin kotona ahmia.
Se ei vaan tuntunut samalta.
Mun ei oikeesti tehnyt mieli ottaa mitään, tai syödä mitään, turhautti vaan niin paljon, ja...
Noh.
En osaa itekään selittää mitä siin oikeen tapahtui.
Kaikki ruoka näytti taas pelkiltä numeroilta, eikä halua syödä niistä mitään, vihollinen.
Miten muuttuukaan se sairaan mielen toiminta niin yllättäen?
Mut silti, lappasin jäätelöä, suklaata, kaikkea helposti oksennettavaa.
Melkeinpä juoksin kotiin (matkaa tosiaan about 5km), ja sisälle kun pääsin niin laitoin safkoi valmiiksi.
Enkä ollut heti ahmimassa niitä.
Taas yksi asia joka kyllä ihan uutta.
En edes halunnut maistaa sitä safkaa, vartissa sain suusta alas enemmän ruokaa ku näin pieneen naiseen pitäis mahtua, ja sit samantien oksentamaan.
Mikään ei tuntunut enää samalta.
Ruoka maistuu kaikki samalle, ei mitään hetkellistäkään nautintoa, ei edes pakottavaa halua syödä.
Oksentaessa ehti imeytyä liikaa kaloreita (ilmeisesti) koska olo oli ällön ähky vaikka mahalaukun tyhjensin niin kauan että vain vettä ja sappinesteitä tuli.
Niinpä se ei suonut sitä mielihyvää.
Tää oli nyt breakdown kokemus mulle, oon menettänyt ahmimisen ja paskaruuan himoitsemisen.
Meitsillä on taas se kontrolli.
Lauantaina ajattelin kokeilla mun rajoja; pienien aterioiden syöminen.
Ja rahansäästö.
Söin pelkkää kaurapuuroa, johon tulee siis 3/4 dl kaurahiutaleita ja 2dl vettä.
Kaloreita 100kcal.
Ja niitä päätin vetää viisi päivän mittaa.
Ja taas onnistui täydellisesti, tosin olisin voinut kaks viimeistä ateriaa jättää syömättä mut, olin jo päättänyt et se on se viis kappaletta.
Tein myös illalla tunnin pyörälenkin, wuhuu!
Ja tättärää, sitten päästään tähän päivään (eli sunnuntaihin) vaikka itseasiassa maanantain puolella ollaan jo...
Mulla oli suunnitelma:
Aamu: Kaurapuuro 100kcal
Päivä: Tomaattisose-herkkusieni-tonnikala (n. 320kcal)
Ei muuta.
Ja tää onnistui, ja olin tosi tosi kylläinen ton safkan jälkeen.
Sit mun kaveri ilmoitti et se tulee morottaa tänne.
EI JEI JEI JEI MUN TÄYDELLINEN PUTKI MENEE PILOILLE EN MÄ OO VALMIS EI SAATANA!!!
Sitä paniikin määrää.
Aina onnistun ku en oo ihmisten seurassa.
Nyt kaikki oli menos vituiks.
Mut tuudittelin itteeni et se vaan käy...
Heti ekana mättäs pitsan pöydälle.
"Syö toi."
"Öäääääh joo totaaa....en...."
"Näin mä aattelinki, toin sul siis taas tonnikalaa."
"Damn, tonnikalaa öljyssä..."
"No sä tarviit rasvaa!"
Minä, ja mun mahdolliset lukijat, tietää varmaan jo mitä tässä normaalisti olis käynyt mut tuntien:
*Pizzaa omnomnom* *Tonnikalaa omnomnom* "Ai kai nää oli mulle?"
Mut ei.
Mä en syönyt mitään.
Ei tehnyt mieli, ja suorastaan säälin mun kaveria kun se lappas sitä vehnälettua suuhunsa.
Ja kun mun kaveri lähti, otin sen tonnikalapurkin kaapista, tyhjensin sisällön roskiin ja purkki perässä.
En muista et olisin onnistunut tälläisessä montaa kertaa, ehkä kolme kertaa mun elämäni aikana.
Mut se että mä onnistuin nyt, oli ihan huippusaavutus, ja oon ollut itteeni niin tyytyväinen!
Syytäkin sen perjantain oksentelun jälkeen.
Nyt loppui se.
(Kuinka mones kerta?)
Paino tällä hetkellä 38,3kg (tosin tämä siis nyt iltapaino), eli enää vaivaiset 600g että oon mun ekassa tavoitteessa.
Voi olla että aamupainoon mennessä lähtenytkin jo.
Mulla on taas terve olo, oon takas minä itseni, rauhallinen, tyytyväinen, pikkuhiljaa täydellinen.
Mulla on kontrolli taas jostain, helpompi hoitaa muitakin juttuja.
Huomiselle ei vielä ruokasuunnitelmaa, kiireinen päivä tulossa ja kaveri tulossa tänne.
Haluaa pitää mässäilyillan.
Minä en.
Mut en voi myöntää sitä, koska mähän olen "parantunut", enkä halua että käy niinku viimeks.
Joten pidän kulissia yllä viimeiseen saakka.
Jos ne saa tietää, ne hylkää mut.
Ainoo ongelma ehkä se, että tällä hetkellä mua ei jaksa edes kiinnostaa se, vaikka kaikki hylkäis.
Mä tiedän jo mikä saa mut onnelliseksi.
Muut on vaan aina se stressin aihe ku koitan selvitä tapaamisista ja liikkumista syömättä.
Ajattelin huomenna ennakoida ja jättää kokonaan "päivällinen" väliin, kerätä sitten tapani mukaan niitä kaloreita päivän mittaan omenoista ja porkkanoista.
Ahh, oon niin tyytyväinen...
Pelkäsin etten enää koskaan vois olla onnellinen.
Et musta on tullut ruuan vanki taas...
Mut mä selvisin!
Huominen on kyllä jo kymmenes ihme joka tapahtuu jos menee hyvin syömisten osalta.
Huhhu.
Challenge accepted.
Nyt toivottavasti nukkumaan, unettomuus kyllä iskenyt takaisin ja pahasti, mut worth it.
It's all worth it.
Jollain tapaa taas tyytyväinen itseeni, ja tunne onnistumisesta.
Tunne siitä etten halua koskaan lopettaa tätä.
Perjantai ei mennyt hyvin...
Söin kaikki ne safkat mitä pitikin ennen baariin lähtöä, kaikki olis sujunut hyvin jollei ihmiset olis alkanut säätää jnejne ja kun koko illan olin selvänä yksin siellä (totaalikieltäytyminen alkoholiin takaisin) niin oli kyllä _KURJA_ olo.
Joten lähdin kävelemään kotiin.
Syvistäkin syvin vitutus päällä, joten ihan kuin transsissa, mä vaan kävelin sinne huoltoasemalle hakemaan jotain mitä voin kotona ahmia.
Se ei vaan tuntunut samalta.
Mun ei oikeesti tehnyt mieli ottaa mitään, tai syödä mitään, turhautti vaan niin paljon, ja...
Noh.
En osaa itekään selittää mitä siin oikeen tapahtui.
Kaikki ruoka näytti taas pelkiltä numeroilta, eikä halua syödä niistä mitään, vihollinen.
Miten muuttuukaan se sairaan mielen toiminta niin yllättäen?
Mut silti, lappasin jäätelöä, suklaata, kaikkea helposti oksennettavaa.
Melkeinpä juoksin kotiin (matkaa tosiaan about 5km), ja sisälle kun pääsin niin laitoin safkoi valmiiksi.
Enkä ollut heti ahmimassa niitä.
Taas yksi asia joka kyllä ihan uutta.
En edes halunnut maistaa sitä safkaa, vartissa sain suusta alas enemmän ruokaa ku näin pieneen naiseen pitäis mahtua, ja sit samantien oksentamaan.
Mikään ei tuntunut enää samalta.
Ruoka maistuu kaikki samalle, ei mitään hetkellistäkään nautintoa, ei edes pakottavaa halua syödä.
Oksentaessa ehti imeytyä liikaa kaloreita (ilmeisesti) koska olo oli ällön ähky vaikka mahalaukun tyhjensin niin kauan että vain vettä ja sappinesteitä tuli.
Niinpä se ei suonut sitä mielihyvää.
Tää oli nyt breakdown kokemus mulle, oon menettänyt ahmimisen ja paskaruuan himoitsemisen.
Meitsillä on taas se kontrolli.
Lauantaina ajattelin kokeilla mun rajoja; pienien aterioiden syöminen.
Ja rahansäästö.
Söin pelkkää kaurapuuroa, johon tulee siis 3/4 dl kaurahiutaleita ja 2dl vettä.
Kaloreita 100kcal.
Ja niitä päätin vetää viisi päivän mittaa.
Ja taas onnistui täydellisesti, tosin olisin voinut kaks viimeistä ateriaa jättää syömättä mut, olin jo päättänyt et se on se viis kappaletta.
Tein myös illalla tunnin pyörälenkin, wuhuu!
Ja tättärää, sitten päästään tähän päivään (eli sunnuntaihin) vaikka itseasiassa maanantain puolella ollaan jo...
Mulla oli suunnitelma:
Aamu: Kaurapuuro 100kcal
Päivä: Tomaattisose-herkkusieni-tonnikala (n. 320kcal)
Ei muuta.
Ja tää onnistui, ja olin tosi tosi kylläinen ton safkan jälkeen.
Sit mun kaveri ilmoitti et se tulee morottaa tänne.
EI JEI JEI JEI MUN TÄYDELLINEN PUTKI MENEE PILOILLE EN MÄ OO VALMIS EI SAATANA!!!
Sitä paniikin määrää.
Aina onnistun ku en oo ihmisten seurassa.
Nyt kaikki oli menos vituiks.
Mut tuudittelin itteeni et se vaan käy...
Heti ekana mättäs pitsan pöydälle.
"Syö toi."
"Öäääääh joo totaaa....en...."
"Näin mä aattelinki, toin sul siis taas tonnikalaa."
"Damn, tonnikalaa öljyssä..."
"No sä tarviit rasvaa!"
Minä, ja mun mahdolliset lukijat, tietää varmaan jo mitä tässä normaalisti olis käynyt mut tuntien:
*Pizzaa omnomnom* *Tonnikalaa omnomnom* "Ai kai nää oli mulle?"
Mut ei.
Mä en syönyt mitään.
Ei tehnyt mieli, ja suorastaan säälin mun kaveria kun se lappas sitä vehnälettua suuhunsa.
Ja kun mun kaveri lähti, otin sen tonnikalapurkin kaapista, tyhjensin sisällön roskiin ja purkki perässä.
En muista et olisin onnistunut tälläisessä montaa kertaa, ehkä kolme kertaa mun elämäni aikana.
Mut se että mä onnistuin nyt, oli ihan huippusaavutus, ja oon ollut itteeni niin tyytyväinen!
Syytäkin sen perjantain oksentelun jälkeen.
Nyt loppui se.
(Kuinka mones kerta?)
Paino tällä hetkellä 38,3kg (tosin tämä siis nyt iltapaino), eli enää vaivaiset 600g että oon mun ekassa tavoitteessa.
Voi olla että aamupainoon mennessä lähtenytkin jo.
Mulla on taas terve olo, oon takas minä itseni, rauhallinen, tyytyväinen, pikkuhiljaa täydellinen.
Mulla on kontrolli taas jostain, helpompi hoitaa muitakin juttuja.
Huomiselle ei vielä ruokasuunnitelmaa, kiireinen päivä tulossa ja kaveri tulossa tänne.
Haluaa pitää mässäilyillan.
Minä en.
Mut en voi myöntää sitä, koska mähän olen "parantunut", enkä halua että käy niinku viimeks.
Joten pidän kulissia yllä viimeiseen saakka.
Jos ne saa tietää, ne hylkää mut.
Ainoo ongelma ehkä se, että tällä hetkellä mua ei jaksa edes kiinnostaa se, vaikka kaikki hylkäis.
Mä tiedän jo mikä saa mut onnelliseksi.
Muut on vaan aina se stressin aihe ku koitan selvitä tapaamisista ja liikkumista syömättä.
Ajattelin huomenna ennakoida ja jättää kokonaan "päivällinen" väliin, kerätä sitten tapani mukaan niitä kaloreita päivän mittaan omenoista ja porkkanoista.
Ahh, oon niin tyytyväinen...
Pelkäsin etten enää koskaan vois olla onnellinen.
Et musta on tullut ruuan vanki taas...
Mut mä selvisin!
Huominen on kyllä jo kymmenes ihme joka tapahtuu jos menee hyvin syömisten osalta.
Huhhu.
Challenge accepted.
Nyt toivottavasti nukkumaan, unettomuus kyllä iskenyt takaisin ja pahasti, mut worth it.
It's all worth it.
Hetken ennen tätä ahmimiskautta mä olin jo alkanut vihaamaan anoreksiaa, sitä että muut ihmiset voi olla onnellisia jostain muustakin jne.
Tällä hetkellä oon vaan ollut niin onnellinen mun saavutuksista, et mietin vaihtoehtoja:
1.) Ole epäterveellinen ja onneton.
2.) Ole "terveellinen" (pienillä kaloreilla), ja onnellinen.
Tärkeintä on onnellisuus.
Ja jos tarve vaatii, mä sitten kuolen onnellisena.
Mä en enää pysty elämään sen stressin ja itseinhon kanssa.
Ja vaikka paino tippunut, edelleen tulee kommentteja "Sä näytätkin paljon terveemmältä ja energisemmältä!"
Valehtelijat.
Tai sit onnellisuus paistaa läpi.
Mut hyvä et niitten silmissä näytän terveemmältä ku 5kg taas poissa.
Sitten toi 600g ei vissii kauheesti niitten olkia kohauta.
Sitten oon taas alkumitoissa...
En jaksa odottaa sitä tunnetta kun vaaka näyttää 37,7kg tai alle!
Mutta nyt sänkyyn ainakin makaamaan.
Voima olkoon kanssani huomenna.
torstai 16. heinäkuuta 2015
Chapter 28
Jotain sellaista tapahtui, mitä luulin ettei koskaan vois tapahtua.
Mulla napsahti päässä.
Siis heti noiden mässäilyjen jälkeen, tuntui että olisin herännyt jonkun sortin psykoosista.
Ja siitä se sitten lähti.
Siis mun koko pää jotenki vaan normalisoitui.
En ajatellut ruokaa/laihduttamista/yms, vaan ajattelin niinku...
Noh.
Normaalit ihmiset.
Mut sitä ahmimisen määrää...
Siis se oli ihan järkyttävää.
Joka päivä jotain pitsaa, kebabbia, karkkia, suklaata, jäätelöä, kolmioleipiä yms yms.
Kalorimäärät 3000-1 000 000kcal joka vitun päivä.
Mun kaverit oli tyytyväisii, ja ehdin jo itekin hehkuttaa et nyt mä olen parantunut.
Yhtäkkiä mulla oli taas tissit ja perse, joita ihastelin melkeen taukoamatta peilistä.
Varsinkin peppua, koska sitä mulla oli ollut kova ikävä.
Paino nousi ihan parissa viikossa jopa 43kg asti.
Oli tosiaan nää helleajat, ja joka päivä olin menossa jossain.
Mul ei ollut minkäänsortin rytmiä, en ehtinyt juurikaan nukkumaan, en syönyt kertaakaan mun perus aamupalaani, vaan joka päivä piti vaan hakea jotain safkaa jostain.
Suurinpiirtein asuin mun kaverin luona, ja me kyllä mässättiin.
Noh.
Minä nyt vielä enemmän.
Mut tätä iloa ei kestänyt kauan, heti kun huomasin rasvan kertymisen masuun, ja että tigh gap olis kohta menneisyyttä, alkoi paniikki.
Nyt mun syöminen oli jo lähtenyt ihan täysin kontrollista, koko ajan teki mieli makeeta ja kaikkee paskaruokaa, joiden himoa en oo moneen kuukauteen edes osannut kuvitella.
Tästä alkoi bulimiakausi.
Mä söin, ja söin, ja söin, ja oksensin kaiken ulos.
Vaikkei mun tehnyt mieli syödä, hain silti kaikkee paskaa ja oksensin samantien ulos.
Niin helppoa.
Liian helppoa.
Mun ahmimises ei ollut mitään järkeä, siis päivän aikana saatoin syödä jotain terveellistä aamupalaa, sit kokonainen pizza, purkillinen jäätelöä, kilon karkkeja, leipiä (parhaimmillaan iso paketti näkkäriä voilla), paketin juustoa, hernekeittoa, pari kolmioleipää jnejne...
Ja aina vaan söin ja oksensin kaiken ulos 10minuutin sisällä syömisestä.
Jäätelöstä varsinkin tuli pakkomielle, koska sen syöminen ja oksentaminen ulos oli vaivatonta, melkeen ku olis vaan syönyt kaks kertaa jäätelöä.
Ja paino lähti taas laskuun.
Mä tietenkin jäin kiinni tästä monta kertaa.
Mut aina pystyin vetoamaan siihen et "Hyi vittu ku tuli huono olo..."
No niillä ahmimismäärillä mitä mä tein, niin ei mun kaverit edes epäillyt (tai ainakaan sanonut) että siinä olis mitään epänormaalia että oksennus lensi.
Join myös ihan helvetisti alkoholia, melkeenpä joka päivä (joka tietenki pahensi tätä ahmimista ennestään).
Sen pienen hetken mä olin onnellinen taas.
Sen pienen hetken mä olin normaali.
Pystyin syömään ruokaa, en numeroita.
Pystyin liikkumaan paikasta A paikkaan B, olemaan kavereiden kanssa, miettimään taas jätkiä, nauttimaan ruuasta, ja olemaan jotenkin sinut mun kroppani kanssa.
Mut eipä tota tosiaan kauan kestänyt.
Mä en ollut enää onnellinen tietyn pisteen jälkeen.
Tajusin, ettei kyse koskaan ollut siitä millaisen kropan haluan.
Kyse oli siitä mun pakkomielteestä siihen kontrolliin.
Nyt mulla ei ollut rutiineja, ei valtaa omasta kropasta, ei kontrollia.
Musta tuntui et kadotin mun koko identiteetin, mä en ollut enää ketään, mun koko elämä hajos käsiin kertaheitolla, ja nyt kun syöminenkin oli out of control, mul ei ollut mitään.
Ehkä tämä syy siihen oksenteluun.
Antoi mulle edes hiukan valtaa.
Mut se oksentaminen ei ollut sama asia, mulla ei ollut mitään käryä kuinka monta kaloria muhun ehtii imeytyä, ja oksentamisesta tulee ikäviä sivuvaikutuksia.
Mä päätin et mun on pakko lopettaa se oksentelu.
Se oli lähtenyt niin pahasti lapasesta, et päivässä saatoin ahmia-oksentaa 7h putkeen.
Rystyset verillä kun hampaat niitä raapineet, naama turvoksissa, kamala olo koko ajan, ääni käheä jnejne.
Alotin varovaisesti, ensin tsemppasin itteni siihen että söisin terveellisiä ruokia, ja jättäisin mässäilyt pois.
Kun mä söin terveellisiä ruokia, ei niitä tehnyt mieli oksentaa pois.
Hain melkeen joka päivä salaattibaareista safkaa, näin mä en voinut laskea kaloreita, ja pystyin tuudittautuu koko ajan samaan ajatukseen; "Se on salaattia, kaloreita annoksessa about 400kcal." vaikka oikeasti niissä taisi aina olla kaloreita lähemmäs 1000kcal, koska söin niin paljon mm. savulohta.
Isukki toi mulle polkupyörän tänne, ja pyöräilin parhaimmillaan yli 20km päivässä.
Sit rupesin pikkuhiljaa ikäänkuin kurkistelemaan mun pääkoppaan pikkuhiljaa, joko sitä uskaltais lähtee laskee kaloreita ja rajottaa hiukan enemmän sitä syömistä ilman ahmimiskohtauksia, nälkää, tai muuta.
Se ensimmäinen päivä, kun kaikki oli taas kontrollissa.
Kun söin mun perus aamupalani ja päivällisen, jossa kalorit laskettuna (tähdännyt siihen et olis nyt alkuun päivällisessä 400-500kcal) enkä koko loppupäivänä muuta ku mustaa kahvia (jota en ahmimiskaudella juonut yhtään) ja vihreää teetä, olin taas onnellinen.
Paino palas aika nopeesti takas, varmaan suurinosa ollut nesteitä kertyneenä kroppaan.
Nyt paino 38,4kg.
Mun tavoite nyt alkuun 37,7kg, eli se paino, mihin viimeksi jäin.
En edes muistanut kuinka hyvältä tuntuu aamuisin ekana nousta vaa'an päälle ja nähdä eilisen onnistuminen konkreettisesti lukuna.
Kaikki tää tapahtui niin lyhyessä ajassa, kuukaudessa, mut jokainen päivä tuntui mulle viikolta.
No ihmekös, kun ei edelleenkään koulua tai töitä tai mitään muutakaan.
Ja vielä kesäloma.
Kuukausi on silloin erittäin pitkä aika.
Pari päivää sit tuli taas ahmimis-oksentelu kohtaus kaverin kanssa ollessa, mut se oli jo arvattavissa.
Ehkä *alkoholilla* oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta meni taas 13€ salaattibaariin (100g = 1,70€) jossa tuli otettuu enimmäkseen vaan kaikkia lihajuttuja ja hedelmiä, sit vähän pitsaa, purkillinen jäätelöä, hesessä minikana-ateria ja smoothie, suklaalevy, yms.
Ja kaiken tietty oksensin ulos.
Hesellä meinas kyl käydä jo nolosti, kun oksennusrefleksi tosiaan vähän ehti herkistymään, niin saan koko ajan niellä ruokaa takas alas, jotenka jouduin kirjaimellisesti samantien syömisen jälkeen juoksemaan vessaan, ja se ruoka suorastaan räjähti siihen pöntölle heti kun hiukan kumarruin.
Noh, ainakin tuli kaikki melkeen kerralla ulos.
Ei tarvinnut ku suurinpiirtein näyttää sormia mun kurkulle ja sieltä vaan tuli kaikki ulos.
Mut nyt ollut taas pari päivää ilman oksentamista.
Hyvä minä!
Mä oon jotenkin nyt hyväksynyt mun kohtalon, mä en tuu koskaan olemaan samalla tavalla onnellinen ku normaalit ihmiset.
Joko mä elän mun anoreksia todellisuuttani, oon paskana koko ajan mut silti omalla tavalla onnellinen, tai sit elän sitä "normaalia" elämää johon kuuluu myös ystävät ja yleensäkin muu elämä ku laihduttaminen, mut oon silti ihan paskana koko ajan.
Mä olen onnellinen kun mulla on mun kontrolli ja rutiinit.
Mä kaipaan enemmän mun rutiininomaista aamupalan tekoa, ku esim. jätkää.
Kyllä.
I even got laid tässä kuukauden aikana.
Ja edelleen sitä mieltä, että se rutiinien noudattaminen, kalorien laskeminen, kaiken suunnittelu on nautinnollisempaa.
En ees tajunnut kui paljon siitä sain mielihyvää.
Tai perjaattees joo, mut en tällä mittakaavalla tajunnut ennen.
Eilen söin yhteensä 560kcal, pyöräilin about 10km, nälkä oli iltaan mennessä ihan hirveä, mut pysyin vahvana, ja tuntui että mun psykoosi olis napsahtanut takaisin päälle, täysillä, niinku kontrollin pitämises ei olis enää edes ongelmia.
Ihan ku sammutettu tietokone olis laitettu takas päälle, ja kaikki ne ajatukset, tavat, yms. jotka kurkkinut sieltä aivoista, mut kuitenkin taistelleet ahmimisen ja normaaliuden kanssa posahti päähän.
Mun nälkä lähti.
Enkä mä pystynyt taaskaan ajattelemaan _mitään_ muuta.
Ja sitten muistin tän mun rakkaan blogini jonka oon niin kauheasti laiminlyönyt.
Mun rakas blogini, joka on nyt ainoa jolle voin puhua.
Mun kaverit edelleen elää siinä uskossa, että mä oon mystisesti parantunut niinku salamaniskusta tästä.
Mun pitää rajoittaa tota juomista, koska mulla on ollut paha tapa ruveta avautumaan tästä asiasta kännissä.
Mä en voi jäädä enää kiinni.
Kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole sanonut, että olis huomannut mun laihtuneen taas melkeen 5kg.
Mut ei kyl kukaan huomannut mun lihonneenkaan.
Sain vaan "Oon huomannut kui paljon energisempi sä olet!" kommentteja.
Kaikki tuntui tykkäävän musta taas paljon enemmän ku olin "normaali".
Mun kaveri ei enää pelännyt mun kanssa olemista, kaikki ei tuntunut niin turhautuneilta, mä en ollut enää ku joku 4v pikkukakara mitä niitten piti vaan vahtia ja esittää tykkäävänsä ja olevansa kiinnostunut sen jutuista, vaan mä olin taas semmonen normaali kaveri jolle porukka uskals puhua, uskals ehdottaa syömistä jne.
Mun on pakko pitää tää.
Ja sen takia, mä en voi jäädä enää kiinni.
5kg lähtenyt, ja 0,9-0,7kg pudotettavaa että oon siinä missä alussakin.
Joten kropan ulkonäöstä tuskin kukaan huomaa.
Mun on edelleen vaikee pitää turpaani kiinni mun syömisistä, oon vetänyt ihan överiksi tän normaalin esittämisen, ja tajusin vasta eilen että mä oikeesti raportoin mun jokasen aterian (vähän liioitellussa mittakaavassa) kaikille, ihan vaan sen takia et vaikuttais siltä et syön paljon.
Mun tavoitteet:
1.) Lopeta ruuasta, sun kropasta, ja ylipäänsä mistään aiheesta liittyen puhumisen. Jollet koskaan mainitse asioista, ei porukka kiinnitä huomiota.
2.) 37,7kg.
3.) Pidä kiinni rutiineista.
4.) Älä enää koskaan milloinkaan ikinä helvetti soikoon sorru mihinkään mättöruokaan ikinä.
Jos joskus on PAKKO mätätä jotain, niin sit jäätelöä (mieluiten frozen yogurt) ja oksennat kaiken ulos.
Näin.
Kappas, neljä tuntia aamupalasta kohta mennyt, eli voisin suunnata kauppaan.
ÄÄÄÄ en voi selittää kuinka hyvältä tää taas tuntuu!
Kun on suunnitellut safkansa, ajoittanut sen, ja kaikki on hallinnassa.
Tänään siis ruuaksi luvassa tomaattikeittoa herkkusienillä (n. 300kcal), illalla lähden viihteelle (pakosta) joten jätin hiukan varaa (100-200kcal) että voin napata jotain piristävää syömistä (suklaapatukka fiksuin olis, mut makea-lakko, joten varmaan yks omena) ennen baariin lähtöä, ettei käy vahinkoja ja vaikutan edelleen energiseltä.
Jos hyvin käy, oon taas reissussa niin pitkään et lauantai menee paastoessa.
Noh, kattoo nyt.
Oon taas löytänyt itseni. <3
Mulla napsahti päässä.
Siis heti noiden mässäilyjen jälkeen, tuntui että olisin herännyt jonkun sortin psykoosista.
Ja siitä se sitten lähti.
Siis mun koko pää jotenki vaan normalisoitui.
En ajatellut ruokaa/laihduttamista/yms, vaan ajattelin niinku...
Noh.
Normaalit ihmiset.
Mut sitä ahmimisen määrää...
Siis se oli ihan järkyttävää.
Joka päivä jotain pitsaa, kebabbia, karkkia, suklaata, jäätelöä, kolmioleipiä yms yms.
Kalorimäärät 3000-1 000 000kcal joka vitun päivä.
Mun kaverit oli tyytyväisii, ja ehdin jo itekin hehkuttaa et nyt mä olen parantunut.
Yhtäkkiä mulla oli taas tissit ja perse, joita ihastelin melkeen taukoamatta peilistä.
Varsinkin peppua, koska sitä mulla oli ollut kova ikävä.
Paino nousi ihan parissa viikossa jopa 43kg asti.
Oli tosiaan nää helleajat, ja joka päivä olin menossa jossain.
Mul ei ollut minkäänsortin rytmiä, en ehtinyt juurikaan nukkumaan, en syönyt kertaakaan mun perus aamupalaani, vaan joka päivä piti vaan hakea jotain safkaa jostain.
Suurinpiirtein asuin mun kaverin luona, ja me kyllä mässättiin.
Noh.
Minä nyt vielä enemmän.
Mut tätä iloa ei kestänyt kauan, heti kun huomasin rasvan kertymisen masuun, ja että tigh gap olis kohta menneisyyttä, alkoi paniikki.
Nyt mun syöminen oli jo lähtenyt ihan täysin kontrollista, koko ajan teki mieli makeeta ja kaikkee paskaruokaa, joiden himoa en oo moneen kuukauteen edes osannut kuvitella.
Tästä alkoi bulimiakausi.
Mä söin, ja söin, ja söin, ja oksensin kaiken ulos.
Vaikkei mun tehnyt mieli syödä, hain silti kaikkee paskaa ja oksensin samantien ulos.
Niin helppoa.
Liian helppoa.
Mun ahmimises ei ollut mitään järkeä, siis päivän aikana saatoin syödä jotain terveellistä aamupalaa, sit kokonainen pizza, purkillinen jäätelöä, kilon karkkeja, leipiä (parhaimmillaan iso paketti näkkäriä voilla), paketin juustoa, hernekeittoa, pari kolmioleipää jnejne...
Ja aina vaan söin ja oksensin kaiken ulos 10minuutin sisällä syömisestä.
Jäätelöstä varsinkin tuli pakkomielle, koska sen syöminen ja oksentaminen ulos oli vaivatonta, melkeen ku olis vaan syönyt kaks kertaa jäätelöä.
Ja paino lähti taas laskuun.
Mä tietenkin jäin kiinni tästä monta kertaa.
Mut aina pystyin vetoamaan siihen et "Hyi vittu ku tuli huono olo..."
No niillä ahmimismäärillä mitä mä tein, niin ei mun kaverit edes epäillyt (tai ainakaan sanonut) että siinä olis mitään epänormaalia että oksennus lensi.
Join myös ihan helvetisti alkoholia, melkeenpä joka päivä (joka tietenki pahensi tätä ahmimista ennestään).
Sen pienen hetken mä olin onnellinen taas.
Sen pienen hetken mä olin normaali.
Pystyin syömään ruokaa, en numeroita.
Pystyin liikkumaan paikasta A paikkaan B, olemaan kavereiden kanssa, miettimään taas jätkiä, nauttimaan ruuasta, ja olemaan jotenkin sinut mun kroppani kanssa.
Mut eipä tota tosiaan kauan kestänyt.
Mä en ollut enää onnellinen tietyn pisteen jälkeen.
Tajusin, ettei kyse koskaan ollut siitä millaisen kropan haluan.
Kyse oli siitä mun pakkomielteestä siihen kontrolliin.
Nyt mulla ei ollut rutiineja, ei valtaa omasta kropasta, ei kontrollia.
Musta tuntui et kadotin mun koko identiteetin, mä en ollut enää ketään, mun koko elämä hajos käsiin kertaheitolla, ja nyt kun syöminenkin oli out of control, mul ei ollut mitään.
Ehkä tämä syy siihen oksenteluun.
Antoi mulle edes hiukan valtaa.
Mut se oksentaminen ei ollut sama asia, mulla ei ollut mitään käryä kuinka monta kaloria muhun ehtii imeytyä, ja oksentamisesta tulee ikäviä sivuvaikutuksia.
Mä päätin et mun on pakko lopettaa se oksentelu.
Se oli lähtenyt niin pahasti lapasesta, et päivässä saatoin ahmia-oksentaa 7h putkeen.
Rystyset verillä kun hampaat niitä raapineet, naama turvoksissa, kamala olo koko ajan, ääni käheä jnejne.
Alotin varovaisesti, ensin tsemppasin itteni siihen että söisin terveellisiä ruokia, ja jättäisin mässäilyt pois.
Kun mä söin terveellisiä ruokia, ei niitä tehnyt mieli oksentaa pois.
Hain melkeen joka päivä salaattibaareista safkaa, näin mä en voinut laskea kaloreita, ja pystyin tuudittautuu koko ajan samaan ajatukseen; "Se on salaattia, kaloreita annoksessa about 400kcal." vaikka oikeasti niissä taisi aina olla kaloreita lähemmäs 1000kcal, koska söin niin paljon mm. savulohta.
Isukki toi mulle polkupyörän tänne, ja pyöräilin parhaimmillaan yli 20km päivässä.
Sit rupesin pikkuhiljaa ikäänkuin kurkistelemaan mun pääkoppaan pikkuhiljaa, joko sitä uskaltais lähtee laskee kaloreita ja rajottaa hiukan enemmän sitä syömistä ilman ahmimiskohtauksia, nälkää, tai muuta.
Se ensimmäinen päivä, kun kaikki oli taas kontrollissa.
Kun söin mun perus aamupalani ja päivällisen, jossa kalorit laskettuna (tähdännyt siihen et olis nyt alkuun päivällisessä 400-500kcal) enkä koko loppupäivänä muuta ku mustaa kahvia (jota en ahmimiskaudella juonut yhtään) ja vihreää teetä, olin taas onnellinen.
Paino palas aika nopeesti takas, varmaan suurinosa ollut nesteitä kertyneenä kroppaan.
Nyt paino 38,4kg.
Mun tavoite nyt alkuun 37,7kg, eli se paino, mihin viimeksi jäin.
En edes muistanut kuinka hyvältä tuntuu aamuisin ekana nousta vaa'an päälle ja nähdä eilisen onnistuminen konkreettisesti lukuna.
Kaikki tää tapahtui niin lyhyessä ajassa, kuukaudessa, mut jokainen päivä tuntui mulle viikolta.
No ihmekös, kun ei edelleenkään koulua tai töitä tai mitään muutakaan.
Ja vielä kesäloma.
Kuukausi on silloin erittäin pitkä aika.
Pari päivää sit tuli taas ahmimis-oksentelu kohtaus kaverin kanssa ollessa, mut se oli jo arvattavissa.
Ehkä *alkoholilla* oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta meni taas 13€ salaattibaariin (100g = 1,70€) jossa tuli otettuu enimmäkseen vaan kaikkia lihajuttuja ja hedelmiä, sit vähän pitsaa, purkillinen jäätelöä, hesessä minikana-ateria ja smoothie, suklaalevy, yms.
Ja kaiken tietty oksensin ulos.
Hesellä meinas kyl käydä jo nolosti, kun oksennusrefleksi tosiaan vähän ehti herkistymään, niin saan koko ajan niellä ruokaa takas alas, jotenka jouduin kirjaimellisesti samantien syömisen jälkeen juoksemaan vessaan, ja se ruoka suorastaan räjähti siihen pöntölle heti kun hiukan kumarruin.
Noh, ainakin tuli kaikki melkeen kerralla ulos.
Ei tarvinnut ku suurinpiirtein näyttää sormia mun kurkulle ja sieltä vaan tuli kaikki ulos.
Mut nyt ollut taas pari päivää ilman oksentamista.
Hyvä minä!
Mä oon jotenkin nyt hyväksynyt mun kohtalon, mä en tuu koskaan olemaan samalla tavalla onnellinen ku normaalit ihmiset.
Joko mä elän mun anoreksia todellisuuttani, oon paskana koko ajan mut silti omalla tavalla onnellinen, tai sit elän sitä "normaalia" elämää johon kuuluu myös ystävät ja yleensäkin muu elämä ku laihduttaminen, mut oon silti ihan paskana koko ajan.
Mä olen onnellinen kun mulla on mun kontrolli ja rutiinit.
Mä kaipaan enemmän mun rutiininomaista aamupalan tekoa, ku esim. jätkää.
Kyllä.
I even got laid tässä kuukauden aikana.
Ja edelleen sitä mieltä, että se rutiinien noudattaminen, kalorien laskeminen, kaiken suunnittelu on nautinnollisempaa.
En ees tajunnut kui paljon siitä sain mielihyvää.
Tai perjaattees joo, mut en tällä mittakaavalla tajunnut ennen.
Eilen söin yhteensä 560kcal, pyöräilin about 10km, nälkä oli iltaan mennessä ihan hirveä, mut pysyin vahvana, ja tuntui että mun psykoosi olis napsahtanut takaisin päälle, täysillä, niinku kontrollin pitämises ei olis enää edes ongelmia.
Ihan ku sammutettu tietokone olis laitettu takas päälle, ja kaikki ne ajatukset, tavat, yms. jotka kurkkinut sieltä aivoista, mut kuitenkin taistelleet ahmimisen ja normaaliuden kanssa posahti päähän.
Mun nälkä lähti.
Enkä mä pystynyt taaskaan ajattelemaan _mitään_ muuta.
Ja sitten muistin tän mun rakkaan blogini jonka oon niin kauheasti laiminlyönyt.
Mun rakas blogini, joka on nyt ainoa jolle voin puhua.
Mun kaverit edelleen elää siinä uskossa, että mä oon mystisesti parantunut niinku salamaniskusta tästä.
Mun pitää rajoittaa tota juomista, koska mulla on ollut paha tapa ruveta avautumaan tästä asiasta kännissä.
Mä en voi jäädä enää kiinni.
Kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole sanonut, että olis huomannut mun laihtuneen taas melkeen 5kg.
Mut ei kyl kukaan huomannut mun lihonneenkaan.
Sain vaan "Oon huomannut kui paljon energisempi sä olet!" kommentteja.
Kaikki tuntui tykkäävän musta taas paljon enemmän ku olin "normaali".
Mun kaveri ei enää pelännyt mun kanssa olemista, kaikki ei tuntunut niin turhautuneilta, mä en ollut enää ku joku 4v pikkukakara mitä niitten piti vaan vahtia ja esittää tykkäävänsä ja olevansa kiinnostunut sen jutuista, vaan mä olin taas semmonen normaali kaveri jolle porukka uskals puhua, uskals ehdottaa syömistä jne.
Mun on pakko pitää tää.
Ja sen takia, mä en voi jäädä enää kiinni.
5kg lähtenyt, ja 0,9-0,7kg pudotettavaa että oon siinä missä alussakin.
Joten kropan ulkonäöstä tuskin kukaan huomaa.
Mun on edelleen vaikee pitää turpaani kiinni mun syömisistä, oon vetänyt ihan överiksi tän normaalin esittämisen, ja tajusin vasta eilen että mä oikeesti raportoin mun jokasen aterian (vähän liioitellussa mittakaavassa) kaikille, ihan vaan sen takia et vaikuttais siltä et syön paljon.
Mun tavoitteet:
1.) Lopeta ruuasta, sun kropasta, ja ylipäänsä mistään aiheesta liittyen puhumisen. Jollet koskaan mainitse asioista, ei porukka kiinnitä huomiota.
2.) 37,7kg.
3.) Pidä kiinni rutiineista.
4.) Älä enää koskaan milloinkaan ikinä helvetti soikoon sorru mihinkään mättöruokaan ikinä.
Jos joskus on PAKKO mätätä jotain, niin sit jäätelöä (mieluiten frozen yogurt) ja oksennat kaiken ulos.
Näin.
Kappas, neljä tuntia aamupalasta kohta mennyt, eli voisin suunnata kauppaan.
ÄÄÄÄ en voi selittää kuinka hyvältä tää taas tuntuu!
Kun on suunnitellut safkansa, ajoittanut sen, ja kaikki on hallinnassa.
Tänään siis ruuaksi luvassa tomaattikeittoa herkkusienillä (n. 300kcal), illalla lähden viihteelle (pakosta) joten jätin hiukan varaa (100-200kcal) että voin napata jotain piristävää syömistä (suklaapatukka fiksuin olis, mut makea-lakko, joten varmaan yks omena) ennen baariin lähtöä, ettei käy vahinkoja ja vaikutan edelleen energiseltä.
Jos hyvin käy, oon taas reissussa niin pitkään et lauantai menee paastoessa.
Noh, kattoo nyt.
Oon taas löytänyt itseni. <3
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Chapter 27
Huhhu.
Olin viikon kirjoittamatta mitään.
Mun viime viikko vaan meni niin huonosti koko ajan.
Mulla oli koko ajan huono olo, söin tosi vähän, silti paino nousi ja laski ja kävi välillä ihan naurettavissa luvuissa (yli 40kg) ja palasi sitten takaisin päin jne...
Perjantaina oli ihan huikeen ihana ja loistava päivä, heti kun heräsin niin mulla oli hyvä olo, siis fyysisestikin.
Nousin vaa'alle, ja se näytti taas 38,3kg mistä olin enemmän kuin iloinen, koska koko viikon se oli ollut ihan naurettavissa luvuissa.
Veikkaan että se johtui maitotuotteiden/ananaksen tuomasta turvotuksesta ja hiilihydraateista.
No mut back to small size!
Mä jotenkin tiesin että tästä tulis katastrofi viikonloppu, koska oli juhannus, meidän piti perjantaina grillata ja juoda, ja sunnuntaina olis se kauan odotettu/pelätty mässäilypäivä.
No perjantaista näin lyhyesti.
Grillattiin ja juotiin, meitsi joi viinaa lantrattuna kalorittomiin kokiksiin ja energiajuomiin.
Nousi muuten hyvin päähän.
Ai mitä se tarkoittaa?
Loputonta känni-ahmimista.
Mä vaan kävelin kämppää ympäri ja tungin kaikkee mitä löysinkään sisälleni.
Herranjumala.
Mut sit iski paniikki.
Luojan kiitos musiikki oli kovalla, ja ihmiset oli kiireisiä toistensa kanssa seurustellessa, niin mä sniikisti menin vessaan ja oksensin kaiken ulos.
Mikä oli itseasiassa naurettavan vaivatonta.
Koska olin just syönyt ja juonut ihan järkyttävän määrän zero kokista, niin kaikki tuli ulos semi nopeesti.
Voi sitä keveyden tunnetta tän jälkeen.
Todisteiden putsaus, aurinkolasit päähän, ja takaisin ihmisten pariin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Sit mun kaveri out of nowhere pyys mua juttelee sen kaa toiseen huoneeseen.
"Voi pientä..." ja se halas mua.
"Ööö wut?"
"Käviks sä oksentamassa?"
"Öää..."
"Hei kyl sä voit kertoo mulle..."
"Kuulusko ne äänet?!"
"Eijeijei, mä vaan arvasin."
MISTÄ!?
Noh, bustasin jo itteni.
Mut annoin taas niin hienon ympäripyöreen selityksen siitä, että mun oli pakko ku maha sattus niin saatanasti tosta ahmimisesta ja turpos niin että KIPUAA.
Meni läpi, ja jatkettiin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Tän oksentamisen jälkeen en syönyt enää mitään.
Enkä kyllä juonutkaan mitään missä olis ollut kalorei.
Tänä viikonloppuna sain paljon paljon kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta mun koostani ja painostani.
Osa oli semmosii positiivisii "Sä oot niin pikkuinen et kyl sua jaksaa nostella!" ja ekaa kertaa mä en hävennyt mun painoani kun joku nosti mua.
Mut suurinosa oli...
Noh...
"Rupee syömään!"
Mä en osannut ottaa itteeni.
Yksi hyvä kommentti murskaa tuhat huonoa kommenttia.
Huonot kommentit on peräisin tekopyhiltä wannabe elämänpelastajilta, henkilöiltä, joiden tavat on helvetin kaukana terveellisestä ja sit valittaa mulle mun kontrollin alla olevasta epäterveellisyydestäni.
Niinku ne jotain siitä tietäiskään.
Mä en siis jaksa kirjoittaa kaikkia tilanteita ja kommentteja mitä tuli, koska olin tosiaan perjantai aamusta lähtien ihmisten seurassa ja seuraavan kerran yksin vasta sunnuntai aamupäivällä.
Siinä ehti tapahtua paljon.
Mut se merkittävin tapahtuma tuli lauantai illalla.
Olin keittiössä kaverin kanssa ja out of nowhere se otti puheeksi mun painoni ja syömiseni, niinku olis odottanut että se tulis jotenkin puheeksi, mut ei se ollut tullut, koska välttelen puheenaihetta.
"Sul oli ennen niin paljon parempi kroppa, ennen sulla oli PERSE!"
Kiitos.
Kiitos tästä huomautuksesta.
Se haukkus mun kroppani tyylillä maasta taivaisiin, hoki sitä kuinka vääristynyt mun mieli on jnejne.
Mä en osannut ottaa itteeni.
En vieläkään.
Joten pysyin rauhallisena, ja keskustelin järkevästi.
Sit mun kaks muuta kaveria, ne kaksi jotka on pysynyt mun tukenani tuli myös huoneeseen.
Ja siitä lähti erittäin pitkä keskustelu, kun nää kaikki kolme vakavina selitti kuinka huolissaan ne on ja pelkää et mä kuolen jnejne.
Mä pysyin vaan rauhallisena ja koitin selittää niille et miks mä teen tätä ja et tää on täysin lapasessa ja mulla on se päätavoite jonka jälkeen lopetan jnejnejne.
"Jollet sä ala syömään ittes takia niin syö edes meidän takia... Sä satutat meitä muita tolla sun syömättömyydelläs... Se oikeesti sattuu muhun ihan vitusti henkisesti kun mä katon vaan vierestä..."
Sit mun kaverit alko itkemään, ja se ainoa jätkä siitä porukasta sanoi monta kertaa et sitä oikeesti itkettää tää mun tilanne.
Siispä haukkumista, huutoa, itkua, anelua, kaikkea löytyi.
Ja meikä pysyi rauhallisena.
Ja jotenkin sain tän tilanteen käännettyä niin, että mä oon oikeessa.
Ja meno jatkui niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Nyt mä en voi vaan kertoa enää kenellekään näistä asioista.
Mulla ei oo kirjaimellisesti ketään jäljellä.
Nyt mun pitää kaikille valehdella mun syömiset, painot, tavoitteet ja ajattelumaailma.
Paitsi mun blogille.
Sunnuntai koitti.
En ollut pitkään aikaan _odottanut_ mässäilypäivää vaikka koitin niin muille uskotellakin, aattelin, että semmonen innostus jotain karkkia ja muuta paskaa kohtaan sais ne uskomaan, että oon normaali.
Ehkä koitin itellenikin uskotella.
Vaik tosissaan halusin sen vaan pois alta että voin jatkaa normaalielämääni.
Lähdin heti aamusta kaverin luota karkkikauppaan ostamaan irtokarkkeja.
Akward, olin yksin koko kaupassa henkilökuntaa lukuunottamatta.
Lappasin vähän kaikkea karkkia kun ei tosiaan tehnyt mieli mitään tiettyä.
Ja sit lappasin pähkinöitä pienen satsin.
Jeij.
Kun tulin kassalle, niin se myyjä lappas ison pussin popcornei mulle.
"Syöks sä näitä?"
"Öö aajoo"
"Sä saat nää kaupanpäälle."
Mulle tuli just semmonen olo et olisin ollut joku afrikan nälkiintyvä lapsi ja se oli nyt sit pyhimys kun antoi mulle niitä popparei.
Emmä tiiä.
Siin oli semmonen äänensävy...
Nojoo, sit menin kauppaan, ja mietin pääni puhki mitä nyt sit söis semmosta, mitä en normaalisti sais syödä.
Ostin semmosen tonnikalapasta-aterian, joka siis suurinpiirtein pelkkää majoneesia ja lämminsavulohi leivän.
Voi kuinka mä olisinkaan halunnut himoita näitä.
Pääsin kotiin, niin ikäänkuin vastoin tahtoani rupesin näitä syömään.
Siis en edes nauttinut siitä, joten mä vaan hotkisin KAIKEN kerralla et se olis vaan pois päiväjärjestyksestä.
Hyvä kun edes pureskelin.
Karkkeja syödessäni mietin vaan sitä, et miten kukaan pystyy syömään näitä.
Yks karkki voi olla jopa 80kcal, sen syömiseen menee 10sekunttia, ja siitä ei oo kropalle muuta ku haittaa, ja sen jälkeen tulee se kipu vatsassa ja oksettava olo.
Siis...
Miksi?
Hedelmäkarkit voi korvata tuoreella hedelmällä, maistuu paremmalle, siitä on kropalle hyötyä, vähemmän kaloreita, ei tule kipuja eikä huonoa oloa vaan energinen ja raikas olo jnejne.
Hotkin nää kaikki paskat alle puolessa tunnissa, ja sit melkeenpä automaattisesti menin vessaan oksentamaan kaiken ulos.
Karkkien saaminen pois mahasta oli huomattavasti vaikeampaa.
Mut paljon kuumaa vettä uudestaan ja uudestaan, ja aika pian olin saanut taas mahan niin tyhjäksi, ettei tullut ku sappinesteitä ulos enää.
Ja taas oli kevyt olo, ja pääsin välttymään siltä turpoamiselta ja suurimmalta kivulta jne.
Jätin mun pähkinät syömättä, ja söin ne vasta tän oksentelun jälkeen.
Koska niistä on kropalle hyötyä.
Ja kun niitä maustamattomia pähkinöitäni siinä söin, niin sain vihdoin ja viimein taas nautintoa siitä syömisestä edes jollain tasolla.
Tarinan opetus: jos pidän mässäilypäiviä, niin syön niitä ruokia (hedelmiä, pähkinöitä yms) mitä mun _oikeesti_ tekee mieli, enkä niitä mitä mun _pitäis_ tehdä mieli.
Voisin ens kerralla kun on mässäilypäivä käydä "Punnitse ja säästä" liikkeessä, joka on niinku tämmönen terveellinen vaihtoehto irtokarkkikaupalle.
Siellä karkkien sijaan pähkinöitä/siemeniä/kuivattuja hedelmiä.
Namnam!
Tää kuulostaakin jo herkuttelulta eikä rangaistukselta!
Mun painoni tällä hetkellä on 37,7kg.
Enää 0,7kg että mun on aika tehdä se päätös haluanko jatkaa laihdutusta, vai lopetanko tähän ennen ku tapan itteni tällä.
Mut mä en haluu alkaa syömään.
Mä en vaan halua.
Mä en tunne nälkää, tai sit se ei oo enää vaan negatiivinen tunne mulle niin en halua siitä eroonkaan, mä olen niin kevyt ilman ruokaa, enkä mä osaa muuta elämää ku laihduttamista.
Perjaatteessa mun tekis mieli lihottaa 10kg takas vaan sen takia että voisin taas laihduttaa sen pois.
Mä nautin tästä.
Mä en halua lopettaa.
Mä en enää edes tee tätä sen unelmakropan takia näin niinku periaatteessa.
Täst on tullut mulle peliä, jokainen kilo on ns. yks levelli ylöspäin.
Levellei näyttää olevan loputtomasti.
Kuinka korkeelle haluun päästä, se on mun omasta rohkeudestani kiinni.
Kuinka kauan mä uskallan jatkaa tätä?
Jos jään jumittaa jollekin levellille, niinku tohon 37kg, niin mul tulee vaan fiilis et "Mä pystyn parempaan, mä voin olla parempi, tää ei oo tarpeeks..." niinku nyt joka kilon kohdalla.
Ja tää on jo mun elämäntyyli.
En pysty kuvittelee elämää ilman että laihdutan.
Mä en vaan osaa.
Mä en pysty.
Noh, saapi nähdä.
Onhan tässä vielä hetki aikaa ennen ku toi tasan 37kg pamahtaa vaa'an näyttöön.
Olin viikon kirjoittamatta mitään.
Mun viime viikko vaan meni niin huonosti koko ajan.
Mulla oli koko ajan huono olo, söin tosi vähän, silti paino nousi ja laski ja kävi välillä ihan naurettavissa luvuissa (yli 40kg) ja palasi sitten takaisin päin jne...
Perjantaina oli ihan huikeen ihana ja loistava päivä, heti kun heräsin niin mulla oli hyvä olo, siis fyysisestikin.
Nousin vaa'alle, ja se näytti taas 38,3kg mistä olin enemmän kuin iloinen, koska koko viikon se oli ollut ihan naurettavissa luvuissa.
Veikkaan että se johtui maitotuotteiden/ananaksen tuomasta turvotuksesta ja hiilihydraateista.
No mut back to small size!
Mä jotenkin tiesin että tästä tulis katastrofi viikonloppu, koska oli juhannus, meidän piti perjantaina grillata ja juoda, ja sunnuntaina olis se kauan odotettu/pelätty mässäilypäivä.
No perjantaista näin lyhyesti.
Grillattiin ja juotiin, meitsi joi viinaa lantrattuna kalorittomiin kokiksiin ja energiajuomiin.
Nousi muuten hyvin päähän.
Ai mitä se tarkoittaa?
Loputonta känni-ahmimista.
Mä vaan kävelin kämppää ympäri ja tungin kaikkee mitä löysinkään sisälleni.
Herranjumala.
Mut sit iski paniikki.
Luojan kiitos musiikki oli kovalla, ja ihmiset oli kiireisiä toistensa kanssa seurustellessa, niin mä sniikisti menin vessaan ja oksensin kaiken ulos.
Mikä oli itseasiassa naurettavan vaivatonta.
Koska olin just syönyt ja juonut ihan järkyttävän määrän zero kokista, niin kaikki tuli ulos semi nopeesti.
Voi sitä keveyden tunnetta tän jälkeen.
Todisteiden putsaus, aurinkolasit päähän, ja takaisin ihmisten pariin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Sit mun kaveri out of nowhere pyys mua juttelee sen kaa toiseen huoneeseen.
"Voi pientä..." ja se halas mua.
"Ööö wut?"
"Käviks sä oksentamassa?"
"Öää..."
"Hei kyl sä voit kertoo mulle..."
"Kuulusko ne äänet?!"
"Eijeijei, mä vaan arvasin."
MISTÄ!?
Noh, bustasin jo itteni.
Mut annoin taas niin hienon ympäripyöreen selityksen siitä, että mun oli pakko ku maha sattus niin saatanasti tosta ahmimisesta ja turpos niin että KIPUAA.
Meni läpi, ja jatkettiin niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Tän oksentamisen jälkeen en syönyt enää mitään.
Enkä kyllä juonutkaan mitään missä olis ollut kalorei.
Tänä viikonloppuna sain paljon paljon kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta mun koostani ja painostani.
Osa oli semmosii positiivisii "Sä oot niin pikkuinen et kyl sua jaksaa nostella!" ja ekaa kertaa mä en hävennyt mun painoani kun joku nosti mua.
Mut suurinosa oli...
Noh...
"Rupee syömään!"
Mä en osannut ottaa itteeni.
Yksi hyvä kommentti murskaa tuhat huonoa kommenttia.
Huonot kommentit on peräisin tekopyhiltä wannabe elämänpelastajilta, henkilöiltä, joiden tavat on helvetin kaukana terveellisestä ja sit valittaa mulle mun kontrollin alla olevasta epäterveellisyydestäni.
Niinku ne jotain siitä tietäiskään.
Mä en siis jaksa kirjoittaa kaikkia tilanteita ja kommentteja mitä tuli, koska olin tosiaan perjantai aamusta lähtien ihmisten seurassa ja seuraavan kerran yksin vasta sunnuntai aamupäivällä.
Siinä ehti tapahtua paljon.
Mut se merkittävin tapahtuma tuli lauantai illalla.
Olin keittiössä kaverin kanssa ja out of nowhere se otti puheeksi mun painoni ja syömiseni, niinku olis odottanut että se tulis jotenkin puheeksi, mut ei se ollut tullut, koska välttelen puheenaihetta.
"Sul oli ennen niin paljon parempi kroppa, ennen sulla oli PERSE!"
Kiitos.
Kiitos tästä huomautuksesta.
Se haukkus mun kroppani tyylillä maasta taivaisiin, hoki sitä kuinka vääristynyt mun mieli on jnejne.
Mä en osannut ottaa itteeni.
En vieläkään.
Joten pysyin rauhallisena, ja keskustelin järkevästi.
Sit mun kaks muuta kaveria, ne kaksi jotka on pysynyt mun tukenani tuli myös huoneeseen.
Ja siitä lähti erittäin pitkä keskustelu, kun nää kaikki kolme vakavina selitti kuinka huolissaan ne on ja pelkää et mä kuolen jnejne.
Mä pysyin vaan rauhallisena ja koitin selittää niille et miks mä teen tätä ja et tää on täysin lapasessa ja mulla on se päätavoite jonka jälkeen lopetan jnejnejne.
"Jollet sä ala syömään ittes takia niin syö edes meidän takia... Sä satutat meitä muita tolla sun syömättömyydelläs... Se oikeesti sattuu muhun ihan vitusti henkisesti kun mä katon vaan vierestä..."
Sit mun kaverit alko itkemään, ja se ainoa jätkä siitä porukasta sanoi monta kertaa et sitä oikeesti itkettää tää mun tilanne.
Siispä haukkumista, huutoa, itkua, anelua, kaikkea löytyi.
Ja meikä pysyi rauhallisena.
Ja jotenkin sain tän tilanteen käännettyä niin, että mä oon oikeessa.
Ja meno jatkui niinku mitään ei olis tapahtunutkaan.
Nyt mä en voi vaan kertoa enää kenellekään näistä asioista.
Mulla ei oo kirjaimellisesti ketään jäljellä.
Nyt mun pitää kaikille valehdella mun syömiset, painot, tavoitteet ja ajattelumaailma.
Paitsi mun blogille.
Sunnuntai koitti.
En ollut pitkään aikaan _odottanut_ mässäilypäivää vaikka koitin niin muille uskotellakin, aattelin, että semmonen innostus jotain karkkia ja muuta paskaa kohtaan sais ne uskomaan, että oon normaali.
Ehkä koitin itellenikin uskotella.
Vaik tosissaan halusin sen vaan pois alta että voin jatkaa normaalielämääni.
Lähdin heti aamusta kaverin luota karkkikauppaan ostamaan irtokarkkeja.
Akward, olin yksin koko kaupassa henkilökuntaa lukuunottamatta.
Lappasin vähän kaikkea karkkia kun ei tosiaan tehnyt mieli mitään tiettyä.
Ja sit lappasin pähkinöitä pienen satsin.
Jeij.
Kun tulin kassalle, niin se myyjä lappas ison pussin popcornei mulle.
"Syöks sä näitä?"
"Öö aajoo"
"Sä saat nää kaupanpäälle."
Mulle tuli just semmonen olo et olisin ollut joku afrikan nälkiintyvä lapsi ja se oli nyt sit pyhimys kun antoi mulle niitä popparei.
Emmä tiiä.
Siin oli semmonen äänensävy...
Nojoo, sit menin kauppaan, ja mietin pääni puhki mitä nyt sit söis semmosta, mitä en normaalisti sais syödä.
Ostin semmosen tonnikalapasta-aterian, joka siis suurinpiirtein pelkkää majoneesia ja lämminsavulohi leivän.
Voi kuinka mä olisinkaan halunnut himoita näitä.
Pääsin kotiin, niin ikäänkuin vastoin tahtoani rupesin näitä syömään.
Siis en edes nauttinut siitä, joten mä vaan hotkisin KAIKEN kerralla et se olis vaan pois päiväjärjestyksestä.
Hyvä kun edes pureskelin.
Karkkeja syödessäni mietin vaan sitä, et miten kukaan pystyy syömään näitä.
Yks karkki voi olla jopa 80kcal, sen syömiseen menee 10sekunttia, ja siitä ei oo kropalle muuta ku haittaa, ja sen jälkeen tulee se kipu vatsassa ja oksettava olo.
Siis...
Miksi?
Hedelmäkarkit voi korvata tuoreella hedelmällä, maistuu paremmalle, siitä on kropalle hyötyä, vähemmän kaloreita, ei tule kipuja eikä huonoa oloa vaan energinen ja raikas olo jnejne.
Hotkin nää kaikki paskat alle puolessa tunnissa, ja sit melkeenpä automaattisesti menin vessaan oksentamaan kaiken ulos.
Karkkien saaminen pois mahasta oli huomattavasti vaikeampaa.
Mut paljon kuumaa vettä uudestaan ja uudestaan, ja aika pian olin saanut taas mahan niin tyhjäksi, ettei tullut ku sappinesteitä ulos enää.
Ja taas oli kevyt olo, ja pääsin välttymään siltä turpoamiselta ja suurimmalta kivulta jne.
Jätin mun pähkinät syömättä, ja söin ne vasta tän oksentelun jälkeen.
Koska niistä on kropalle hyötyä.
Ja kun niitä maustamattomia pähkinöitäni siinä söin, niin sain vihdoin ja viimein taas nautintoa siitä syömisestä edes jollain tasolla.
Tarinan opetus: jos pidän mässäilypäiviä, niin syön niitä ruokia (hedelmiä, pähkinöitä yms) mitä mun _oikeesti_ tekee mieli, enkä niitä mitä mun _pitäis_ tehdä mieli.
Voisin ens kerralla kun on mässäilypäivä käydä "Punnitse ja säästä" liikkeessä, joka on niinku tämmönen terveellinen vaihtoehto irtokarkkikaupalle.
Siellä karkkien sijaan pähkinöitä/siemeniä/kuivattuja hedelmiä.
Namnam!
Tää kuulostaakin jo herkuttelulta eikä rangaistukselta!
Mun painoni tällä hetkellä on 37,7kg.
Enää 0,7kg että mun on aika tehdä se päätös haluanko jatkaa laihdutusta, vai lopetanko tähän ennen ku tapan itteni tällä.
Mut mä en haluu alkaa syömään.
Mä en vaan halua.
Mä en tunne nälkää, tai sit se ei oo enää vaan negatiivinen tunne mulle niin en halua siitä eroonkaan, mä olen niin kevyt ilman ruokaa, enkä mä osaa muuta elämää ku laihduttamista.
Perjaatteessa mun tekis mieli lihottaa 10kg takas vaan sen takia että voisin taas laihduttaa sen pois.
Mä nautin tästä.
Mä en halua lopettaa.
Mä en enää edes tee tätä sen unelmakropan takia näin niinku periaatteessa.
Täst on tullut mulle peliä, jokainen kilo on ns. yks levelli ylöspäin.
Levellei näyttää olevan loputtomasti.
Kuinka korkeelle haluun päästä, se on mun omasta rohkeudestani kiinni.
Kuinka kauan mä uskallan jatkaa tätä?
Jos jään jumittaa jollekin levellille, niinku tohon 37kg, niin mul tulee vaan fiilis et "Mä pystyn parempaan, mä voin olla parempi, tää ei oo tarpeeks..." niinku nyt joka kilon kohdalla.
Ja tää on jo mun elämäntyyli.
En pysty kuvittelee elämää ilman että laihdutan.
Mä en vaan osaa.
Mä en pysty.
Noh, saapi nähdä.
Onhan tässä vielä hetki aikaa ennen ku toi tasan 37kg pamahtaa vaa'an näyttöön.
