Chapter 28

Jotain sellaista tapahtui, mitä luulin ettei koskaan vois tapahtua.

Mulla napsahti päässä.
Siis heti noiden mässäilyjen jälkeen, tuntui että olisin herännyt jonkun sortin psykoosista.
Ja siitä se sitten lähti.

Siis mun koko pää jotenki vaan normalisoitui.
En ajatellut ruokaa/laihduttamista/yms, vaan ajattelin niinku...
Noh.
Normaalit ihmiset.

Mut sitä ahmimisen määrää...
Siis se oli ihan järkyttävää.

Joka päivä jotain pitsaa, kebabbia, karkkia, suklaata, jäätelöä, kolmioleipiä yms yms.
Kalorimäärät 3000-1 000 000kcal joka vitun päivä.
Mun kaverit oli tyytyväisii, ja ehdin jo itekin hehkuttaa et nyt mä olen parantunut.

Yhtäkkiä mulla oli taas tissit ja perse, joita ihastelin melkeen taukoamatta peilistä.
Varsinkin peppua, koska sitä mulla oli ollut kova ikävä.
Paino nousi ihan parissa viikossa jopa 43kg asti.

Oli tosiaan nää helleajat, ja joka päivä olin menossa jossain.
Mul ei ollut minkäänsortin rytmiä, en ehtinyt juurikaan nukkumaan, en syönyt kertaakaan mun perus aamupalaani, vaan joka päivä piti vaan hakea jotain safkaa jostain.
Suurinpiirtein asuin mun kaverin luona, ja me kyllä mässättiin.
Noh.
Minä nyt vielä enemmän.

Mut tätä iloa ei kestänyt kauan, heti kun huomasin rasvan kertymisen masuun, ja että tigh gap olis kohta menneisyyttä, alkoi paniikki.
Nyt mun syöminen oli jo lähtenyt ihan täysin kontrollista, koko ajan teki mieli makeeta ja kaikkee paskaruokaa, joiden himoa en oo moneen kuukauteen edes osannut kuvitella.

Tästä alkoi bulimiakausi.

Mä söin, ja söin, ja söin, ja oksensin kaiken ulos.
Vaikkei mun tehnyt mieli syödä, hain silti kaikkee paskaa ja oksensin samantien ulos.
Niin helppoa.
Liian helppoa.

Mun ahmimises ei ollut mitään järkeä, siis päivän aikana saatoin syödä jotain terveellistä aamupalaa, sit kokonainen pizza, purkillinen jäätelöä, kilon karkkeja, leipiä (parhaimmillaan iso paketti näkkäriä voilla), paketin juustoa, hernekeittoa, pari kolmioleipää jnejne...
Ja aina vaan söin ja oksensin kaiken ulos 10minuutin sisällä syömisestä.
Jäätelöstä varsinkin tuli pakkomielle, koska sen syöminen ja oksentaminen ulos oli vaivatonta, melkeen ku olis vaan syönyt kaks kertaa jäätelöä.

Ja paino lähti taas laskuun.

Mä tietenkin jäin kiinni tästä monta kertaa.
Mut aina pystyin vetoamaan siihen et "Hyi vittu ku tuli huono olo..."
No niillä ahmimismäärillä mitä mä tein, niin ei mun kaverit edes epäillyt (tai ainakaan sanonut) että siinä olis mitään epänormaalia että oksennus lensi.

Join myös ihan helvetisti alkoholia, melkeenpä joka päivä (joka tietenki pahensi tätä ahmimista ennestään).

Sen pienen hetken mä olin onnellinen taas.
Sen pienen hetken mä olin normaali.
Pystyin syömään ruokaa, en numeroita.
Pystyin liikkumaan paikasta A paikkaan B, olemaan kavereiden kanssa, miettimään taas jätkiä, nauttimaan ruuasta, ja olemaan jotenkin sinut mun kroppani kanssa.
Mut eipä tota tosiaan kauan kestänyt.

Mä en ollut enää onnellinen tietyn pisteen jälkeen.
Tajusin, ettei kyse koskaan ollut siitä millaisen kropan haluan.
Kyse oli siitä mun pakkomielteestä siihen kontrolliin.
Nyt mulla ei ollut rutiineja, ei valtaa omasta kropasta, ei kontrollia.
Musta tuntui et kadotin mun koko identiteetin, mä en ollut enää ketään, mun koko elämä hajos käsiin kertaheitolla, ja nyt kun syöminenkin oli out of control, mul ei ollut mitään.
Ehkä tämä syy siihen oksenteluun.
Antoi mulle edes hiukan valtaa.

Mut se oksentaminen ei ollut sama asia, mulla ei ollut mitään käryä kuinka monta kaloria muhun ehtii imeytyä, ja oksentamisesta tulee ikäviä sivuvaikutuksia.
Mä päätin et mun on pakko lopettaa se oksentelu.
Se oli lähtenyt niin pahasti lapasesta, et päivässä saatoin ahmia-oksentaa 7h putkeen.
Rystyset verillä kun hampaat niitä raapineet, naama turvoksissa, kamala olo koko ajan, ääni käheä jnejne.

Alotin varovaisesti, ensin tsemppasin itteni siihen että söisin terveellisiä ruokia, ja jättäisin mässäilyt pois.
Kun mä söin terveellisiä ruokia, ei niitä tehnyt mieli oksentaa pois.
Hain melkeen joka päivä salaattibaareista safkaa, näin mä en voinut laskea kaloreita, ja pystyin tuudittautuu koko ajan samaan ajatukseen; "Se on salaattia, kaloreita annoksessa about 400kcal." vaikka oikeasti niissä taisi aina olla kaloreita lähemmäs 1000kcal, koska söin niin paljon mm. savulohta.
Isukki toi mulle polkupyörän tänne, ja pyöräilin parhaimmillaan yli 20km päivässä.

Sit rupesin pikkuhiljaa ikäänkuin kurkistelemaan mun pääkoppaan pikkuhiljaa, joko sitä uskaltais lähtee laskee kaloreita ja rajottaa hiukan enemmän sitä syömistä ilman ahmimiskohtauksia, nälkää, tai muuta.

Se ensimmäinen päivä, kun kaikki oli taas kontrollissa.
Kun söin mun perus aamupalani ja päivällisen, jossa kalorit laskettuna (tähdännyt siihen et olis nyt alkuun päivällisessä 400-500kcal) enkä koko loppupäivänä muuta ku mustaa kahvia (jota en ahmimiskaudella juonut yhtään) ja vihreää teetä, olin taas onnellinen.

Paino palas aika nopeesti takas, varmaan suurinosa ollut nesteitä kertyneenä kroppaan.
Nyt paino 38,4kg.
Mun tavoite nyt alkuun 37,7kg, eli se paino, mihin viimeksi jäin.
En edes muistanut kuinka hyvältä tuntuu aamuisin ekana nousta vaa'an päälle ja nähdä eilisen onnistuminen konkreettisesti lukuna.

Kaikki tää tapahtui niin lyhyessä ajassa, kuukaudessa, mut jokainen päivä tuntui mulle viikolta.
No ihmekös, kun ei edelleenkään koulua tai töitä tai mitään muutakaan.
Ja vielä kesäloma.
Kuukausi on silloin erittäin pitkä aika.

Pari päivää sit tuli taas ahmimis-oksentelu kohtaus kaverin kanssa ollessa, mut se oli jo arvattavissa.
Ehkä *alkoholilla* oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta meni taas 13€ salaattibaariin (100g = 1,70€) jossa tuli otettuu enimmäkseen vaan kaikkia lihajuttuja ja hedelmiä, sit vähän pitsaa, purkillinen jäätelöä, hesessä minikana-ateria ja smoothie, suklaalevy, yms.
Ja kaiken tietty oksensin ulos.

Hesellä meinas kyl käydä jo nolosti, kun oksennusrefleksi tosiaan vähän ehti herkistymään, niin saan koko ajan niellä ruokaa takas alas, jotenka jouduin kirjaimellisesti samantien syömisen jälkeen juoksemaan vessaan, ja se ruoka suorastaan räjähti siihen pöntölle heti kun hiukan kumarruin.
Noh, ainakin tuli kaikki melkeen kerralla ulos.
Ei tarvinnut ku suurinpiirtein näyttää sormia mun kurkulle ja sieltä vaan tuli kaikki ulos.

Mut nyt ollut taas pari päivää ilman oksentamista.
Hyvä minä!

Mä oon jotenkin nyt hyväksynyt mun kohtalon, mä en tuu koskaan olemaan samalla tavalla onnellinen ku normaalit ihmiset.
Joko mä elän mun anoreksia todellisuuttani, oon paskana koko ajan mut silti omalla tavalla onnellinen, tai sit elän sitä "normaalia" elämää johon kuuluu myös ystävät ja yleensäkin muu elämä ku laihduttaminen, mut oon silti ihan paskana koko ajan.
Mä olen onnellinen kun mulla on mun kontrolli ja rutiinit.
Mä kaipaan enemmän mun rutiininomaista aamupalan tekoa, ku esim. jätkää.
Kyllä.
I even got laid tässä kuukauden aikana.
Ja edelleen sitä mieltä, että se rutiinien noudattaminen, kalorien laskeminen, kaiken suunnittelu on nautinnollisempaa.

En ees tajunnut kui paljon siitä sain mielihyvää.
Tai perjaattees joo, mut en tällä mittakaavalla tajunnut ennen.

Eilen söin yhteensä 560kcal, pyöräilin about 10km, nälkä oli iltaan mennessä ihan hirveä, mut pysyin vahvana, ja tuntui että mun psykoosi olis napsahtanut takaisin päälle, täysillä, niinku kontrollin pitämises ei olis enää edes ongelmia.
Ihan ku sammutettu tietokone olis laitettu takas päälle, ja kaikki ne ajatukset, tavat, yms. jotka kurkkinut sieltä aivoista, mut kuitenkin taistelleet ahmimisen ja normaaliuden kanssa posahti päähän.

Mun nälkä lähti.
Enkä mä pystynyt taaskaan ajattelemaan _mitään_ muuta.
Ja sitten muistin tän mun rakkaan blogini jonka oon niin kauheasti laiminlyönyt.
Mun rakas blogini, joka on nyt ainoa jolle voin puhua.
Mun kaverit edelleen elää siinä uskossa, että mä oon mystisesti parantunut niinku salamaniskusta tästä.
Mun pitää rajoittaa tota juomista, koska mulla on ollut paha tapa ruveta avautumaan tästä asiasta kännissä.
Mä en voi jäädä enää kiinni.

Kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole sanonut, että olis huomannut mun laihtuneen taas melkeen 5kg.
Mut ei kyl kukaan huomannut mun lihonneenkaan.
Sain vaan "Oon huomannut kui paljon energisempi sä olet!" kommentteja.

Kaikki tuntui tykkäävän musta taas paljon enemmän ku olin "normaali".
Mun kaveri ei enää pelännyt mun kanssa olemista, kaikki ei tuntunut niin turhautuneilta, mä en ollut enää ku joku 4v pikkukakara mitä niitten piti vaan vahtia ja esittää tykkäävänsä ja olevansa kiinnostunut sen jutuista, vaan mä olin taas semmonen normaali kaveri jolle porukka uskals puhua, uskals ehdottaa syömistä jne.
Mun on pakko pitää tää.

Ja sen takia, mä en voi jäädä enää kiinni.
5kg lähtenyt, ja 0,9-0,7kg pudotettavaa että oon siinä missä alussakin.
Joten kropan ulkonäöstä tuskin kukaan huomaa.

Mun on edelleen vaikee pitää turpaani kiinni mun syömisistä, oon vetänyt ihan överiksi tän normaalin esittämisen, ja tajusin vasta eilen että mä oikeesti raportoin mun jokasen aterian (vähän liioitellussa mittakaavassa) kaikille, ihan vaan sen takia et vaikuttais siltä et syön paljon.

Mun tavoitteet:
1.) Lopeta ruuasta, sun kropasta, ja ylipäänsä mistään aiheesta liittyen puhumisen. Jollet koskaan mainitse asioista, ei porukka kiinnitä huomiota.
2.) 37,7kg.
3.) Pidä kiinni rutiineista.
4.) Älä enää koskaan milloinkaan ikinä helvetti soikoon sorru mihinkään mättöruokaan ikinä.

Jos joskus on PAKKO mätätä jotain, niin sit jäätelöä (mieluiten frozen yogurt) ja oksennat kaiken ulos.

Näin.

Kappas, neljä tuntia aamupalasta kohta mennyt, eli voisin suunnata kauppaan.
ÄÄÄÄ en voi selittää kuinka hyvältä tää taas tuntuu!
Kun on suunnitellut safkansa, ajoittanut sen, ja kaikki on hallinnassa.

Tänään siis ruuaksi luvassa tomaattikeittoa herkkusienillä (n. 300kcal), illalla lähden viihteelle (pakosta) joten jätin hiukan varaa (100-200kcal) että voin napata jotain piristävää syömistä (suklaapatukka fiksuin olis, mut makea-lakko, joten varmaan yks omena) ennen baariin lähtöä, ettei käy vahinkoja ja vaikutan edelleen energiseltä.

Jos hyvin käy, oon taas reissussa niin pitkään et lauantai menee paastoessa.
Noh, kattoo nyt.

Oon taas löytänyt itseni. <3