Chapter 31

Viikonlopusta selvitty.
Ei puhtain paperein, mutta selvitty kuitenkin.

Perjantaista en haluaisi edes puhua, meni juurikin niin kuin olin kuvitellut että tulee menemään.
Soitin iskälle että tulis ostelemaan mun kanssani ruokaa grillattavaksi mulle ja mun kahdelle kaverille joiden synttäreitä vietettiin. Näin mä ajattelin että onpahan mulla pieni kontrolli siitä mitä kaikkea me syödään, minimoi vahinkoa mahdollisimman paljon etukäteen.

Kyllä se taas paljon huomautteli tästä laihuudesta.
Koittivat vaimonsa kanssa tyrkyttää vähän kaikkea kaupasta "Ota tätä nyt kotiin varastoon".
Jokaseen tarjoukseen vastasin "Emmä käytä maitotuotteita." "Siin on vehnää, maha ei kestä." "Emmä oikeen syö noita." jnejne.
Liekö olleen jo epäilyttävää, mut mulle nyt tärkeintä oli se, ettei mul ainakaan himassa oo sit viel odottelemassa jotain ylimääräistä safkaa ahmijaansa.

Iskä sit kuitenkin sniikisti laittoi mukaan keksipaketin.
Huoh.

Kyselivät monta kertaa "Etteks te mitään makeaa pikkupurtavaa tarvii?"

Ja mä sain pidettyä niskastani kiinni.
En ostanut mitään karkkia yms.

Ostin salaatin ainekset, maustamattomia kanan rintafileitä (kevyin osa kanasta), jotain pihvejä, mansikoita jne...
Makkarat jätin kokonaan pois.
Sori kaverit.
Liikaa turhia kaloreita.

Kun pääsin kaverille niin tehtiin safkaa, syötiin, ja sit ne halus kilistellä kuohuvaa.
Oushiet...
Olin koko ajan laskenut sen varaan, et kuhan en ala ryyppää niin kaikki on hyvin.
Mut ei.
"Kyl mä pystyn vaan yhen lasin juomaan..."

Niin.
Pystyitkö?
Pystyitkö jättää sen yhteen lasilliseen?

Ja kaikki me tiedetään miten tarina jatkuu:

Ryyppääminen lähti lapasesta, sit iski känni-ahmiminen, mikä tietenkin johtaa siihen et ramppaan vessassa oksentelemassa.

Siis.
Nyt puhutaan ihan naurettavista määristä sitä ruokaa.
Joten en ala listaamaan.

Oksentamassa kävin niin monta kertaa, että loppujenlopuksi oli verta oksennuksen joukossa.
Ei sillä, että se olis tätä kohtausta lopettanut.

Nojoo.
Eli näin perjantai.
Onneks tää on nyt ohi...

Seuraavana aamuna heräsin kaverin sohvalta krapulassa, kurkku turvonneena, ääni käheänä, ja erittäin loppuneena.
Käytiin hakemassa aamupalaa, ostin paketin kirsikkatomaatteja ja yhden pienen rahkan (79kcal).
Tässä oli mun koko päivän syömiset.

Lähdettiin viihteelle, tosin joutusin kesken illan käymään himassa pyörähtää.
Tarkemmin sanottuna, pyörtymässä.
Sit keräsin itteni ja lähdin takaisin.
Heh.

Seuraavan kerran söin sunnuntai iltapäivällä kun kotiin pääsin reissultani.
Kaks nektariinia.

Illalla söin 300g pinaattikeittoa.

Ja siinä mun päivän syömiset.

Tänään aamulla aamupaino oli 37,9kg

Mun oli pakko tarkistaa se neljä kertaa, koska olin niin onnellinen tosta lukemasta!
Siitä on jo liian kauan kun luku ollut alle 38kg... <3
Enää 0,2kg mun ekaan tavoitteeseen... <3

37,7kg here I come !

Tosin tuossa just viikonloppuna valehtelin että oon lihonnut jo.
Ups.

Mulla ei näin kokonaisuudessa ollut kovin hyvä viikonloppu.
Tai siis...
Se oli aika katastrofaalinen.
Tuntui taas siltä et kaikkien ihmisten ainoa tavoite on tehdä mun elämästä hitusen vaikeampaa.
Sunnuntai menikin siinä kun itkettiin kaverin kanssa mun vessan lattialla mun elämäni epäonnisuutta, sitä, miten mun ainoa tehtävä on aina olla täydellinen ja tehdä kaikki muut onnelliseksi, ja sit takaisin saan aina paskaa.

Niin.
On ne ihmiset aina niin hurmaavia.

Myönnettäköön, että nää jutut on niitä jotka saa mut pitämään laihdutuksen kontrollista yhä tiukemmin kiinni.
Ana is my only true friend ja sen kyllä huomaa.

Tuli taas viikonlopulta paljon kommentteja mun painosta, ei tosin yhtäkään positiiviseen viittaavakaan.
Joku random jätkä jonka näin lauantaina ekaa kertaa kysy multa out of nowhere jatkoilla "Ooks sä perfektionisti?"

Toi tuli niin puskista et mä ensin vaan jäähdyin ja kaikki vaan tuijotti mua ja odotti vastausta.
Mä tein tästä kysymyksestä liian ison mun pään sisällä, kauheet paineet mitä vastaan.

"Noo heh kuulemma."

"Mä aattelinki ku se paistaa susta läpi."

Niinhän se tekee.

Yritäppä itse olla pikkukylän "ihmelapsi" jolta odotetaan pelkkiä kymppejä ja parhautta urhilussa, musiikissa, ja oikeastaan kaikessa mihin ikinä ryhtyykään.
Ja sitten tyytyä keskivertoon.
Niinpä.
Ei ollutkaan niin helppoa sanoa "se on ihan hyvä noin".

Mä vihaan sanoja "ihan hyvä".