Jollain tapaa taas tyytyväinen itseeni, ja tunne onnistumisesta.
Tunne siitä etten halua koskaan lopettaa tätä.
Perjantai ei mennyt hyvin...
Söin kaikki ne safkat mitä pitikin ennen baariin lähtöä, kaikki olis sujunut hyvin jollei ihmiset olis alkanut säätää jnejne ja kun koko illan olin selvänä yksin siellä (totaalikieltäytyminen alkoholiin takaisin) niin oli kyllä _KURJA_ olo.
Joten lähdin kävelemään kotiin.
Syvistäkin syvin vitutus päällä, joten ihan kuin transsissa, mä vaan kävelin sinne huoltoasemalle hakemaan jotain mitä voin kotona ahmia.
Se ei vaan tuntunut samalta.
Mun ei oikeesti tehnyt mieli ottaa mitään, tai syödä mitään, turhautti vaan niin paljon, ja...
Noh.
En osaa itekään selittää mitä siin oikeen tapahtui.
Kaikki ruoka näytti taas pelkiltä numeroilta, eikä halua syödä niistä mitään, vihollinen.
Miten muuttuukaan se sairaan mielen toiminta niin yllättäen?
Mut silti, lappasin jäätelöä, suklaata, kaikkea helposti oksennettavaa.
Melkeinpä juoksin kotiin (matkaa tosiaan about 5km), ja sisälle kun pääsin niin laitoin safkoi valmiiksi.
Enkä ollut heti ahmimassa niitä.
Taas yksi asia joka kyllä ihan uutta.
En edes halunnut maistaa sitä safkaa, vartissa sain suusta alas enemmän ruokaa ku näin pieneen naiseen pitäis mahtua, ja sit samantien oksentamaan.
Mikään ei tuntunut enää samalta.
Ruoka maistuu kaikki samalle, ei mitään hetkellistäkään nautintoa, ei edes pakottavaa halua syödä.
Oksentaessa ehti imeytyä liikaa kaloreita (ilmeisesti) koska olo oli ällön ähky vaikka mahalaukun tyhjensin niin kauan että vain vettä ja sappinesteitä tuli.
Niinpä se ei suonut sitä mielihyvää.
Tää oli nyt breakdown kokemus mulle, oon menettänyt ahmimisen ja paskaruuan himoitsemisen.
Meitsillä on taas se kontrolli.
Lauantaina ajattelin kokeilla mun rajoja; pienien aterioiden syöminen.
Ja rahansäästö.
Söin pelkkää kaurapuuroa, johon tulee siis 3/4 dl kaurahiutaleita ja 2dl vettä.
Kaloreita 100kcal.
Ja niitä päätin vetää viisi päivän mittaa.
Ja taas onnistui täydellisesti, tosin olisin voinut kaks viimeistä ateriaa jättää syömättä mut, olin jo päättänyt et se on se viis kappaletta.
Tein myös illalla tunnin pyörälenkin, wuhuu!
Ja tättärää, sitten päästään tähän päivään (eli sunnuntaihin) vaikka itseasiassa maanantain puolella ollaan jo...
Mulla oli suunnitelma:
Aamu: Kaurapuuro 100kcal
Päivä: Tomaattisose-herkkusieni-tonnikala (n. 320kcal)
Ei muuta.
Ja tää onnistui, ja olin tosi tosi kylläinen ton safkan jälkeen.
Sit mun kaveri ilmoitti et se tulee morottaa tänne.
EI JEI JEI JEI MUN TÄYDELLINEN PUTKI MENEE PILOILLE EN MÄ OO VALMIS EI SAATANA!!!
Sitä paniikin määrää.
Aina onnistun ku en oo ihmisten seurassa.
Nyt kaikki oli menos vituiks.
Mut tuudittelin itteeni et se vaan käy...
Heti ekana mättäs pitsan pöydälle.
"Syö toi."
"Öäääääh joo totaaa....en...."
"Näin mä aattelinki, toin sul siis taas tonnikalaa."
"Damn, tonnikalaa öljyssä..."
"No sä tarviit rasvaa!"
Minä, ja mun mahdolliset lukijat, tietää varmaan jo mitä tässä normaalisti olis käynyt mut tuntien:
*Pizzaa omnomnom* *Tonnikalaa omnomnom* "Ai kai nää oli mulle?"
Mut ei.
Mä en syönyt mitään.
Ei tehnyt mieli, ja suorastaan säälin mun kaveria kun se lappas sitä vehnälettua suuhunsa.
Ja kun mun kaveri lähti, otin sen tonnikalapurkin kaapista, tyhjensin sisällön roskiin ja purkki perässä.
En muista et olisin onnistunut tälläisessä montaa kertaa, ehkä kolme kertaa mun elämäni aikana.
Mut se että mä onnistuin nyt, oli ihan huippusaavutus, ja oon ollut itteeni niin tyytyväinen!
Syytäkin sen perjantain oksentelun jälkeen.
Nyt loppui se.
(Kuinka mones kerta?)
Paino tällä hetkellä 38,3kg (tosin tämä siis nyt iltapaino), eli enää vaivaiset 600g että oon mun ekassa tavoitteessa.
Voi olla että aamupainoon mennessä lähtenytkin jo.
Mulla on taas terve olo, oon takas minä itseni, rauhallinen, tyytyväinen, pikkuhiljaa täydellinen.
Mulla on kontrolli taas jostain, helpompi hoitaa muitakin juttuja.
Huomiselle ei vielä ruokasuunnitelmaa, kiireinen päivä tulossa ja kaveri tulossa tänne.
Haluaa pitää mässäilyillan.
Minä en.
Mut en voi myöntää sitä, koska mähän olen "parantunut", enkä halua että käy niinku viimeks.
Joten pidän kulissia yllä viimeiseen saakka.
Jos ne saa tietää, ne hylkää mut.
Ainoo ongelma ehkä se, että tällä hetkellä mua ei jaksa edes kiinnostaa se, vaikka kaikki hylkäis.
Mä tiedän jo mikä saa mut onnelliseksi.
Muut on vaan aina se stressin aihe ku koitan selvitä tapaamisista ja liikkumista syömättä.
Ajattelin huomenna ennakoida ja jättää kokonaan "päivällinen" väliin, kerätä sitten tapani mukaan niitä kaloreita päivän mittaan omenoista ja porkkanoista.
Ahh, oon niin tyytyväinen...
Pelkäsin etten enää koskaan vois olla onnellinen.
Et musta on tullut ruuan vanki taas...
Mut mä selvisin!
Huominen on kyllä jo kymmenes ihme joka tapahtuu jos menee hyvin syömisten osalta.
Huhhu.
Challenge accepted.
Nyt toivottavasti nukkumaan, unettomuus kyllä iskenyt takaisin ja pahasti, mut worth it.
It's all worth it.
Hetken ennen tätä ahmimiskautta mä olin jo alkanut vihaamaan anoreksiaa, sitä että muut ihmiset voi olla onnellisia jostain muustakin jne.
Tällä hetkellä oon vaan ollut niin onnellinen mun saavutuksista, et mietin vaihtoehtoja:
1.) Ole epäterveellinen ja onneton.
2.) Ole "terveellinen" (pienillä kaloreilla), ja onnellinen.
Tärkeintä on onnellisuus.
Ja jos tarve vaatii, mä sitten kuolen onnellisena.
Mä en enää pysty elämään sen stressin ja itseinhon kanssa.
Ja vaikka paino tippunut, edelleen tulee kommentteja "Sä näytätkin paljon terveemmältä ja energisemmältä!"
Valehtelijat.
Tai sit onnellisuus paistaa läpi.
Mut hyvä et niitten silmissä näytän terveemmältä ku 5kg taas poissa.
Sitten toi 600g ei vissii kauheesti niitten olkia kohauta.
Sitten oon taas alkumitoissa...
En jaksa odottaa sitä tunnetta kun vaaka näyttää 37,7kg tai alle!
Mutta nyt sänkyyn ainakin makaamaan.
Voima olkoon kanssani huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti