Chapter 7

Mä en voi uskoa mitä eilen tapahtui.
Mua ei oo koskaan elämäni aikana pelottanut niin paljon ku eilen.

Mä en tosiaan sitten eilen pystynyt kauheesti syömään mitään, yhteensä arviolta 200kcal (porkkanat on parhautta).

Mun kaveri tuli mun luo, ratkaisin tän ahmimisasian sillä että ostettiin Coca-cola Zeroa ja tehtiin siitä jäähilejuomaa (koko juomassa 2kcal, wuh!).

Jouduttiin vähän seikkailee tuol ympäriinsä, ja mul oli koko päivän vähän ottanut rinnasta ja ihmeellisii tuntemuksii kokoajan.
Mut ei nää oo ekoi kertoi ku sydämmestä alkaa ottaa, joten en noteerannut asiaa sen enempää.
Olin kuitenkin ollut edellisenä iltana ryyppäämässä, olin syönyt _tosi_ huonosti enkä juurikaan juonut, mul on normaalistikin alhainen verenpaine, niin melkeenpä itsestäänselvyys et vähän jo heittää päästä.

Yöllä se meni kuitenkin pahemmaksi.

Maattiin täsä mun sohvalla, ja vaikka olin siinä maannut ihan paikoillaan, niin yhtäkkii alko heittää ihan jumalattomasti päästä, se sama tunne ku tulee kun nousee seisomaan liian nopeesti.
Paikallaan maatessa.

Sit alko taju lähtee.
Tajuissaan, poissa, tajuissaan, poissa.
Aika tiheel tahdil.
Ja rinnasta otti ihan järkyttävästi, tuntu että sydän skippaili lyöntejä, ja sit ku taas lähti lyömään, niin se tuntuikin siltä et koko rinta olis paukahtanut ylöspäin.

Mun koko kroppa tärisi, joka kerta ku sydän tuntu skippaavan lyönnin niin taju hetkeksi pois, välillä tuntu et sydän tulee rinnasta läpi ku pulssi niin korkeel, välil tuntu et pulssi katos kokonaan.

Oltiin aika paskana kaverin kanssa siinä.

"Hei apua, sä oot ihan kalpee..! Sun kädet..."

Katoin mun käsii.

"Sun kädet on ihan siniset..."

Mä olin ihan varma et kuolen tähän.
Mul ei oo koskaan elämäni aikana tullut tämmösii tällä mittakaavalla.
Hengittäminen oli melkeen mahdotonta.
Haluisin sanoo, et elämä vilisi silmien edestä ja näin jotain valoa.
Todellisuudessa mietin vaan sitä et "En mä voi kuolla tähän nyt ku kaveri saa tästä vielä ikuiset traumat... Sit se kuitenkin syyttää itteään tästä, vaikka se ei koskaan olis voinutkaan estää tätä tapahtumasta. Pysy nyt saatana tajuissas tai käske se ulos kämpästä!"

Kaverin oli pakko soittaa ambulanssi.
Siin kohtaa ku ambulanssikuskit tuli, niin pahin oli jo ohi.
Kaveri oli juottanut mulle monta lasia tosi sokerista mehua, mikä oli tasannut oloa tosi paljon.

Ensihoitajat laitto mut monitoriin kiinni, mittas verenpaineen ja verensokerin.
Olin jotenkin ajatellut et olin saanut niillä mehuilla verensokerit tarpeeks ylös, mut ne oli edelleen naurettavan matalalla.
Samoin kuin mun verenpaine.

Ei niille jäänyt epäselväks mistä tää johtui, ja vahtivat vierestä et kaveri syöttää mua.
Söin sitten puuroa ja mehua siinä, ja arvot saatiin paremmiksi.

Mun verenpaine ollut ennen normaalisti 69, nyt se oli 50.

Meinas paniikki tulla kun rupesivat kyselee onko mulle tarjottu osastohoitoa anoreksian takia.
Siinä sitten jotain selitystä väänsin asiasta, etteivät lähtis mua väkisinkään viemään.
Valehtelin myös että käyn edelleen aktiivisesti niillä käynneillä.

Ne vielä soitti sairaalaan mun tilan about normalisoitua että täytyykö tuoda sinne, mut sain jäädä himaan kuhan kaveri jäi vahtimaan.

Mua ei oo tosiaan koskaan pelottanut noin paljon.
Mä en koskaan ois uskonut, että mulle 19-vuotiaana tulee niin pahoi rytmihäiriöi et mun tarvii oikeesti pelkää et kuolen sydänkohtaukseen.
Ja noi ambulanssikuskitkin varoitteli että liian moni anorektikko joutuu suoraan ruumishuoneelle näiden takia.
Mut mä en oo anorektikko, mä oon vaan idiootti joka oli syönyt huonosti krapulapäivänä ja touhunnut liikaa.

Näin mä haluun vielä uskoo.
Näin mä uskonkin.
Lupasin kyllä lopettaa tän, mut oon vaan jatkossa varovaisempi enkä ota tyhmii riskei.
Lisään ehkä suolan käyttöä jonkun verran.

Eilen yöllä mä mietin sitä, et mahtaakohan olla normaalia että tässäkin vaiheessa pelkään enemmän sitä että lihoan, ku sitä et kuolen sydämmen pysähtymiseen?